Mollecular organization studies the functioning of semio-capitalism and develops soft technologies of cooperation, tools for building the impossible communities of abstract work and its performers. Molle is a laboratory of schizoanalysis. We operate in the soft stomach, “il ventre molle“, of arbitrary power. Or more precisely: we are the soft belly of arbitrary power. Mollecular organization is a group of losers, sad figures, dark souls, cynical opportunists and depressed princesses. We are not tough or macho, we are soft and wet, impotent and feeble. We don’t march or demonstrate. We have difficulties in getting up from the bed.  We are molle people, the future of cooperation.

Todellinen ongelma

Yhdessätuotannon organisaatio ja Bracha L. Ettingerin käsitteet

Akseli Virtanen

“Miksi ihmiset taistelevat orjuuttamisensa puolesta niin itsepäisesti kuin se olisi heidän pelastuksensa?”
Deleuze & Guattari

Tarina kertoo, että Félix Guattarilta kysyttiin kerran ennen hänen esiintymistään Sao Paulossa, voisiko hän hieman hillitä kielenkäyttönsä sisäänpäinlämpiävyyttä ja jatkuvaa turvautumistaan neologismeihin. Muuten yleisö saattaisi pitää häntä jonkinlaisen paikallisen lahkon edustajana (Pelbart 1994, 169).
Guattarin vastaus oli tyyni: käsitteiden keksimisessä on kyse seikkailusta. Hänen kehittämänsä käsitteet, hänen “pienet koneensa”, kuten hän niitä kutsui, olivat hänen henkilökohtainen seikkailunsa eivätkä mitään markkinoinnin tai kommunikoinnin välineitä. Itsenäisen elämän reitit, kuten hänen valitsemansa, olivat usein yksinäisiä. Mutta mitä olisi elämä, hän kysyi yllättäen, jos emme saisi keksiä ja käyttää uusia sanoja?

Guattarin toiseksi viimeiseksi jääneessä hienossa kirjassa Mitä filosofia on?, joka on kirjoitettu yhdessä Gilles Deleuzen kanssa, hän sanoo saman vielä selvemmin: filosofian tehtävä on luoda uusia käsitteitä (Deleuze & Guattari 1993, 16).

Mistä sitten tunnistamme uuden käsitteen? Gilles Deleuzen mukaan uuden käsitteen tunnistaa siitä, että se on hieman outo ja että se on välttämätön. Ja käsite on tällainen vain, jos se vastaa todelliseen ongelmaan. Deleuzen erottelu todellisen ja valheellisen ongelman välillä on minusta erittäin tärkeä, mutta valitettavasti meillä ei ole tässä tilaa paneutua siihen tämän enempää (Deleuze 1991, 17–35; Deleuze 1997, 207–208; Virtanen 2007).

Yritän seuraavassa kuitenkin hahmotella hieman käsitystäni tekijöistä, joista todellinen ongelma tänään koostuu, ja kuinka Bracha L. Ettingerin käsitteet, jotka saattavat aluksi vaikuttaa hieman epätavallisilta, onnistuvat vastaaman siihen.

Se, että näiden ajatusten kirjaaminen jäi tällä kertaa minun tehtäväkseni, on sattumien summa. Tämä kirjoitus on osittainen ja perin vajaa ilmaisu ideoista, joiden tutkimuksen ja kehittämisen hiljaisesta ja hitaasta työstä on vastannut Mollekulaarinen organisaatio.

Mentaalinen ekologia

Arvonmuodostuksen kognitiiviset ja affektiiviset mekanismit ovat muuttaneet talouden objektien tuotannosta subjekteille, jollaisena tavaratuotanto usein yhä virheellisesti ymmärretään, suoraan itse subjektiviteetin tuotannoksi. Talous operoi suoraan (hermostollisessa) sensitiivisyydessämme, muokaten erityisesti eettis-esteettistä käsityskykyämme (sensibiliteettiämme), kykyämme ymmärtää merkityksiä, joita ei voi sanoa sanoin.

Talouden toiminta ei toisin sanoen koske vain vaihtoarvoja, rahallisia arvoja, vaan se toimii myös subjektivoitumisen mekanismien kautta. Ne ovat tärkeimpiä arvontuotannon mekanismeja taloudessa, jossa kykymme oppia, ajatella, tuntea, luoda merkityksiä ja vuorovaikuttaa ovat korvanneet suorittavan työn ja koneet arvonmuodostuksen ytimessä (Virtanen 2006). Taloudesta on tullut subjektiviteetin tuotantoa.

Tiedon, huomion ja tunteiden taloudessa tuottavuuden ytimessä ei ole enää kyky alentaa yksikkökustannuksia, vaan pikemminkin kyky vastata mahdollisuuksiin, odottamattomiin ja ennalta näkymättömiin tilanteisiin (Virno 2006, 65–68). Siksi tieto- ja tunnetyön tuottavuus perustuu työsuoritusten suurelle itsenäisyydelle. Tuotanto tapahtuu pitkälti ”pään sisällä”, ”suhteissa”, ”kommunikaatiossa”, ”aivojen yhteistyössä”. Siksi aineetonta tuotantoa ei voida myöskään hallita ja organisoida samoin kuin teollista työtä, siis fyysisten työsuoritusten tasolla tai erityisiin tiloihin sidotuin keinoin (kurikäytäntöjen alue). Juuri tämä tuo tieto- ja tunnetyölle sen autonomisen perusluonteen, mutta synnyttää myös hallinnan muotoja, jotka eivät rajoitu vain muodollisen työajan ja -työpaikan puitteisiin, vaan levittäytyvät koko elämän tilaan ja aikaan, menevät suoraan ”pään sisälle” ja tuottavat työehtoja subjektiviteetin tasolla.

Rahan tekemisessä tiedon avulla onkin yhä vähemmän kyse tavaroiden tuotannosta ja yhä enemmän kyse maailmojen tuotannosta. Tietokapitalismi ei ole niinkään tuotantotapa kuin tapojen tuotantoa: se on maneirismiä, habituksen ja uskomusten ja niihin sisällytettyjen subjektiivisuuksien ilmaisua, halujen ja käsitysten tuotantoa (Pelbart 2009,19–21; Lazzarato 2006a, 81). Se on ”tuotannollis-taloudellis-subjektiivinen yhdistelmä”, kuten Félix Guattari sanoo (Guattari 2008, 45). Olemme itse olennainen osa tämän yhdistelmän toimintaa: tunteemme, halumme, toivomme ja imaginaariset aaveemme ovat elimellinen osa kapitalismin toimintaa, eivätkä jotain siitä erillistä. Arvonmuodostuksen mekanismien siirtyminen mentaaliseen ympäristöömme onkin nykyään halun analyysin kannalta huomattavasti olennaisempaa kuin ”äitisuhde” tai ”perhe”. Juuri tätä Gilles Deleuze ja Félix Guattari (2007) tarkoittivat kuuluisassa analyysissaan Anti-Oidipuksessa: halu on yhteiskunnallista, kapitalismissa on kyse halun tuotannon haltuunotosta.

Guattari kutsui tätä halun yhteiskunnallisen muodostumisen analyysia mikropoliittiseksi kysymykseksi. Siinä on kyse tavasta, jolla yhteiskunnan jäsentyneet, rakenteistuneet, pysyvät, havaittavat tasot (molaarinen) leikkaavat ja kytkeytyvät subjektiviteetin rakentumisen osittaisiin molekulaarisiin, näkymättömiin, prosessuaalisiin, muuttuvaisiin ja tulevaisuuteen avoinna oleviin elementteihin. Molaarinen ja molekulaarinen eivät ole toisilleen vastakkaisia, vaan yhteiskunnalliset kamppailut ovat aina samanaikaisesti sekä molekulaarisia että molaarisia. Mikropoliittisessa analyysissa ei ole siksi koskaan kysymys siitä, että toisaalla olisi subjektiviteetti ja ryhmädynamiikka ja toisaalla materiaalinen yhteiskunnallinen todellisuus tai jonkinlainen ”poliittinen” taso. Päinvastoin on kyse aina moneudesta – tai Ettingerin termein useudesta – useista heterogeenisista tekijöistä, useista subjektivoitumisen ja sen osittaisten tekijöiden kytkeytymisen prosesseista, jotka heiluvat, rakentuvat ja hajoavat tilanteiden, sommittumien, hetkien mukaan. Juuri näissä sommitelmissa mikroanalyysin täytyy artikuloida subjektivoitumisen osittaisia tekijöitä ja kartoittaa molaaristen ja molekulaaristen voimien suhteita. Juuri tässä työssä olemme kääntyneet myös Bracha L. Ettingerin käsitteiden puoleen (Virtanen 2009, 7–11).

Kapitalistisen voiton ydin onkin juuri siinä, että se ei rajoitu taloudellisen lisäarvon alueelle, vaan käyttää kaikki mahdolliset keinot subjektiivisen kyvyn, subjektiviteetin kykenemisen ja voimisen, subjektin ajan, halun ja luovuuden haltuunottoon. Se ei toimi konkreettisen työtehtävän, työpaikan tai työajan tasolla, vaan pyrkii pikemminkin pureutumaan ja ohjaamaan suoraan aleatorista, epävarmaa ja vielä kehityksen prosessissa olevaa, sitä, mikä on vielä tulossa ja muuttumassa. Siksi kysymys ”tulemisesta”, oman elämämme mahdollisuuksista, omien ongelmiemme itsenäisestä asettamisesta, yhdessätuotannosta ja subjektiviteettien itseorganisaatiosta sekaantuu nykyään suoraan kapitalismin kognitiivisen ja affektiivisen toiminnan ytimeen (Ettinger & Virtanen 2005, 45).

Levittäessään arvontuotannon rakenteet ja riskit halujen, merkitysten ja subjektiviteetin rakenteisiin tietokapitalismi laajentaa siksi ekologisen kriisin koskemaan myös mentaalista ympäristöämme. Kysymys ajattelun, halun, tunteiden, mielentilan ja vuorovaikutuksen ”lajien” ympäristöstä ja tulevaisuudesta on tänään yhtä oleellinen kuin kysymys näkyvän luonnonympäristömme ekologiastakin (Guattari 2008).

Tämä virtuaalisen ekologia ei suinkaan tarkoita itseensä käpertymistä tai luopumista poliittisesta sitoutumisesta. Päinvastoin, se tarkoittaa poliittisten käytäntöjen uutta perustamista, yhdessä tekemisen ja kollektiivisen toiminnan keinojen keksimistä, jotka sopivat vanhoilta ideologioilta, sosiaalisilta käytännöiltä ja perinteiseltä politiikalta perin pohjin toimintakyvyn vieneeseen historialliseen tilanteeseen.

Prekarisaation ja työn muutoksen takaa paljastuu näin todellinen ongelma, joka koskee mentaalista ekologiaa eli uusia päidemme, sydämiemme ja suhteidemme sisään tunkeutuneita hallinnan muotoja sekä välttämättömyyttä ajatella uudelleen vastarinnan ”paikkaa” inhimillisen herkkyyden, myötätuntemisen, yhteistyön ja itsenäisyyden organisaationa. Olemme menettämässä singulaarisuuttamme, singulaarista tapaa hengittää, tuntea, haluta tai olla haluamatta, kykyämme luoda sille minkäänlaista omaa ilmaisua. Deleuzen ja Guattarin ajatuksessa ”tulemisesta” on aina kyse siitä, kykeneekö prosessi muuttumaan singulaariseksi vai ei.

Karannut merkitys ja semioottinen inflaatio

Merkitystä voidaan lähestyä todellisuuden pelkistämisenä ilmaisun äärelliseksi ketjuksi (Berardi & Virtanen 2010, 38). Kun infosfääri – aistivaa organismia ympäröivä intentionaalisten merkkien ulottuvuus – on riittävän hidas, että mielemme ehtii seuloa, katsastaa, siivilöidä, läpivalaista ja tarkastella sitä, voimme uuttaa merkitystä, löytää yhteisen rytmin, harmonian: sen, mitä Félix Guattari kutsui kertosäkeeksi. Kun infosfääri kyllästää huomioaikaamme, kun semioottisen virran nopeus on liikaa informaation rationaaliselle prosessoinnille, puhumme informaatiotulvasta ja kaaoksesta. Tietyn nopeuden puitteissa – kun virtaus on riittävän hidasta – rationaalinen malli pystyy hallitsemaan infovirtaa. Mutta kun infosfäärin nopeus ylittää aivojemme rytmin, se vaikuttaa psykosfääriin – ihmismielen ja infosfäärin väliseen suodattimeen (Berardi 2006, 27–48) – ja merkityksen rakentuminen ja jakaminen epäonnistuu. Merkitys karkaa, eikä siihen päästä enää käsiksi äärellisenä ilmaisuna ja työkykyisenä keinona vuorovaikutukseen ja ymmärrykseen. Juuri tästä merkityksen karkaamisesta rakentuvat myös uudet hallinnan muodot.

Ylituotanto on keskeinen osa kapitalismin toimintaa, koska tavarantuotannon logiikka ei perustu ihmisten konkreettisten tarpeiden logiikkaan, vaan arvontuotannon abstraktiin logiikkaan. Semiokapitalismissa, jossa keskeisessä osassa on subjektin psyykkisen stimulaation tuotanto, ylituotannon luonne on kuitenkin erityisen semioottista: merkkien loputon liikamäärä kiertää infosfääriä ja kyllästää yksilöllistä ja kollektiivista huomiokykyä. Mentaalinen ympäristö on kyllästetty merkeillä, jotka luovat jatkuvan kiihottumisen tilaa.

Emme siis elä enää Freudin (1972) ahdistavassa kulttuurissa, jossa patologian takana on aina jonkinlainen erottaminen ja tukahduttaminen: jotain on salattu tai viety meiltä, otettu pois, ja siten kadotettu, torjuttu, tukahdutettu. Semioottinen järjestys voidaan määritellä ahdistavaksi ja tukahduttavaksi, kun yksi ja vain yksi merkitys voidaan osoittaa siihen kuuluville merkitsijöille (Virtanen 2006, 194–198). Tässä merkitysjärjestelmässä kuuluu joka puolella kuiskaus ”Mitä Johtaja tarkoitti?” ja johtaja-despootin asema on luonnostaan vainoharhainen: Ymmärsivätkö he sanomani? Tottelevatko kaikki varmasti? Yrittääkö joku karata kontrollistani? Ja se, joka epäonnistuu tulkitsemaan vallan merkkejä oikein, ei tervehdi lippua, tunnista väriä, kunnioita johtajaa, rikkoo lakia jne., on välittömästi ongelmissa.

Mutta kommunikatiiviset häiriömme ja prekaarit mielentilamme, masennus ja paniikki, opportunismi ja kyynisyys eivät ole tukahduttamisen tai estämisen, erottamisen tai pois ottamisen, vieraantumisen tai suoran hyväksikäytön patologioita. Päinvastoin ne ovat merkityksen inflaation seurauksia: ne ovat liikamääräisen informaation ja merkityksen, jatkuvan hermoärsytyksen, liikamääräisen huomion ja esilläolon, liikamääräisten mahdollisuuksien ja mukana olemisen patologioita (Pelbart 2009, 109–116; Berardi 2009, 96–98).

Ehkä voisimme sanoa, että siinä, missä Freud samasti hallitsevan sosiaalisen patologian neuroosiin, jonka hän uskoi olevan erottamisen prosessin seurausta, tänään ongelmamme on psykoosi, joka ei liity erottamiseen, vaan energian ja informaation liikamäärään ja joka viittaa merkityksen ja identifikaation keskuksen puuttumiseen. Toisin kuin neuroosi, joka on symbolist, koska se toimii erottamisen retorisella ja kielellisellä tasolla ja Oidipuksen normatiivisella perustalla, psykoosia ei koskaan hallitse symbolinen kastraatio. Päinvastoin, ensimmäisen “video-elektronisen sukupolven” (Berardi 2006)  – jolla on vaikeuksia ymmärtää sanojen tunneperäistä merkitystä (Murano 2006), koska se on oppinut enemmän sanoja koneilta kuin äideiltään ja on siksi menettänyt affektiivisen yhteyden kieleen (Berardi 2007) – yleistyneet paniikkihäiriöt, ADHD ja dysleksia ovat ensimmäisiä merkkejä symbolisen inflaation ja hyper-ekspressiivisyyden patologioiden seurauksista.

Esimerkiksi paniikki on syndrooma, jota psykologien näyttää olevan vaikea ymmärtää (Berardi 2009, 100). Ei ole edes kovin kauan siitä, kun tätä oiretta tuskin tunnistettiin, sillä sen fyysisiä tai psyykkisiä syitä on vaikea paikantaa ja vielä vaikeampi on löytää keinoja siitä parantumiseen (Berardi 2006, 52). Paniikki on ruumiillinen tuntemus ruumiinhallinnan menettämisestä, sydämen lyöntitiheyden kiihtymisestä, hengitysvaikeuksista, jotka saattavat johtaa lamautumiseen, pyörtymiseen tai kommunikaatiokyvyn menettämiseen. Se liitetään usein kokemukseen hukkumisesta luonnon äärettömyyden alle. Sen etymologinen juuri onkin kreikan sanassa pan, joka tarkoittaa ”kaikkea” (Hillman 1972, 18–25). Ehkä juuri siksi kreikkalaiset pelkäsivät Panin karjaisua, laumojen ja niiden paimenten suojelijan aikaansaamaa ”irrationaalista” hulluutta, paniikkia (panikon deima: yllättävä, yhtäkkiä syntyvä pelon, kauhun, hätääntymisen tai turvattomuuden tunne, joka usein saa valtaansa eläin- ja ihmisryhmiä), joka syntyy ja alkaa tarttua, kun ihmiset etääntyvät liiaksi heitä hallitsevista jumalallisista tai poliittisista rajoista ja merkityksistä (Virtanen 2006, 82).

Myös masennus on liitetty juuri tähän etääntymiseen ohjaavista rajoista ja merkityksistä, sillä masentuneisuuden kasvu voidaan yhdistää hetkeen, jolloin kurinalaisen käyttäytymisen mallit, auktoriteetin ohjaus, selkeät merkitykset, säännöt ja kiellot (jotka esimerkiksi sitoivat kohtalosi luokkaan ja sukupuoleen) ja niiden kontrollikeskukset romahtavat (Ehrenberg 1988, 10). Kun kaikkien yksilöllisen toiminnan, omaksi itsekseen tulemisen ja omien mahdollisuuksiensa hyväksikäyttämisen vaatimukset alkavat vallita, kaikki on sinulle mahdollista. Ei enää selityksiä, se on vain itsestäsi kiinni: just do it! Franco Berardi näkeekin, että masennuksen juuri on riittämättömyyden ja kykenemättömyyden tunteessa, väsymyksessä kohdata potentiaalisuuden ja omaksi itsekseen tulemisen koko painolasti (Berardi 2009, 99). Kun organismi ymmärtää olevansa häviäjä kilpailullisessa asetelmassa, joka imee sen kaiken motivaation, seurauksena on eräänlainen organismin ja maailman välisen vaihdon nolla-aste: jokainen masentunutta ihmistä motivoimaan pyrkinyt tunnistaa takaisin tuijottavan katseen jäisen kylmyyden: mikään ei kiinnosta minua, millään ei ole enää väliä, maailmalla ei ole mitään kiinnostavaa tarjottavaa minulle.

Juuri tällainen ylitsekäyvä sisällyttäminen, liikamääräinen mukana oleminen ja merkityskeskuksen puuttuminen luonnehtii Gregory Batesonin (1972, 194–200) mukaan myös skitsofreenista tulkintaa. Batesonin mukaan skitsofreenikolla on vaikeuksia löytää oikeaa tapaa asettua kommunikatiiviseen suhteeseen (a) viestien kanssa, joita hän vastaanottaa muilta, (b) viestien kanssa, joita hän välittää tai lähettää ei-verbaalisesti sekä (c) omien ajatustensa, havaintojensa ja aistimuksiensa kanssa.
Nämä vaikeudet kohtaavat nyt meitä kaikkia. Merkitsijöiden liikamääräinen nopeus johtaa eräänlaiseen tulkinnalliseen ”hyper-kinesikseen” (Berardi  2007). Merkitsevien impulssien liikamäärän keskellä emme pysty prosessoimaan merkityksiä ja ärsykkeitä merkityksellisellä tavalla, joka perustuisi esimerkiksi peräkkäisten lauseiden totuusarvoille. Tulkinta ja ”kommunikaatio” eivät toimi enää lineaarisesti, vaan pikemminkin assosiatiivisten spriraalien ja ei-merkityksellisten yhteyksien kautta.

Semiopääoma ja mielivalta

Semiokapitalismi – jossa arvoa tuottavat enemmän sanat kuin koneet, jossa tavarat ovat enemmän merkkejä, kuvia, suunnitelmia, odotuksia, tunteita ja kommunikatiivisia tekoja kuin materiaalisia tavaroita ja jossa arvontuotanto vastaa siksi yhä enemmän semioottista tuotantoa – ei vain muuta työtä voitoksi, vaan tunkeutuu paljon syvemmälle olemassaolomme kudokseen (Pelbart 2009, 13–14). Pääoma ei ole pelkkä taloudellinen kategoria, joka liittyy tavaroiden ja palveluiden kiertoon ja varallisuuden kasaamiseen. Olemme yrittäneetkin analysoida pääomaa huomattavasti intiimimpänä semioottisena toimijana, semiopääomana (Virtanen 2006, 123–138, 238–241).

Semioottisena toimijana pääoma operoi sekä merkityksellisen tuotannon alueella että alueella, jossa ei ole kyse merkityksellisistä vaikutuksista eli vaikutuksista, joilla ei ole merkitystä, jotka eivät tarvitse merkitystä toimiakseen ja saadakseen jotain aikaan. Esimeriksi pelon, paniikin, levottomuuden ja ahdistuksen aallot ja väristykset, jotka kiertävät ja huokuvat tänään mielentiloissamme, syntyvät ja liikkuvat tällä tasolla. Kuten ääni, joka rakentuu intensiteeteistä, intervalleista, rytmeistä ja tempoista, ne rakentuvat voimista, joilla on paljon suorempi vaikutus ihmisiin kuin sanojen merkityksillä. Ei-merkityksellisesti organisoituvat merkkikoneet eivät toimi tietoisen ymmärryksen ja kielen alueella, vaan suoraan hermojärjestelmien, affektien, tunteiden ja tiedostamattoman kautta. Ne eivät puhu, ne eivät merkitse, vaan pelkästään toimivat ja vaikuttavat. Ne eivät tuota merkitystä tai eritä merkityksellisyyttä, vaan pikemminkin välttävät merkityksellisen välityksen. Ne pelkästään toimivat merkitsemättä välttämättä mitään ja ovat sikäli kuin pelkkiä operationaalisia keinoja ilman mitään merkityksellistä tai tulkinnallista ulottuvuutta, joka hillitsisi niitä (Berardi & Virtanen 2010, 38–41). Ne synkronoivat ja moduloivat subjektiviteetin esiyksilöllisiä ja esiverbaalisia osittaisia tekijöitä ja saavat affektit, psyykkiset värähtelyt, tunteet ja havainnot toimimaan kuin tekijöinä ja osasina subjektiviteetin koneisessa rakentumisessa.

Toisin kuin merkityksellinen semiotiikka, ei-merkityksellinen semiotiikka ei tunne persoonia, subjekteja tai yksilöitä, vaan se koskee ja kytkee yhteen esipersoonallisia, esikielellisiä ja esiyhteisöllisiä osittaisia tekijöitä ja intensiteettejä, jotka liikkuvat molekulaarilla tasolla, halun molekulaarisessa taloudessa. Sen voima on siinä, että se läpäisee kokonaan representaation ja merkityksen järjestelmät, joiden piirissä yksilöllistyneet subjektit sitten tunnistavat toisensa, käyvät dialogejaan, tekevät yhteistyötä, alistavat toisiaan ja vieraantuvat toisistaan.

Siksi Guattari esimerkiksi puhuu institutionaalisesta semiotiikasta, joka on laajennettava käsittämään organisoitumisen alueita, jotka eivät ole pelkästään kielellisiä ja inhimillisiä, sekä koneisesta subjektiviteetista, jonka sisäisyys asettuu monien heterogeenisten, keskenään ristiriitaisten, itsenäisten ja yhteen sopimattomienkin osittaisten tekijöiden risteykseen (Guattari 2010). Mollekulaarisen organisaation työn lähtökohtana on ollut yrittää aloittaa kartoitustyötä subjektiviteetista, jota semiokapitalismi tuottaa ja kuluttaa. Tässä kartoitustyössä on ollut olennaista ymmärtää, että merkkien, sanojen ja subjektiviteetin tuotanto ei ole vain ihmisten välistä semioottista vaihtoa, vaan on olemassa myös ilman merkityksellistä välitystä toimivaa ”koneista johdonmukaisuutta”. Siksi myös politiikan ja vastarinnan teoriat, jotka painottavat kieltä ja kommunikaatiota tai pitävät niitä ainoina toimintakykyisinä politiikan ilmaisumuotoina, ovat heikkoja, sillä ne ajattelevat subjektivoitumisen tapahtuvan vain merkityksellisen vuorovaikutuksen alueella. Kielen kyky toimia, kuten sitä harjoitettiin esimerkiksi kreikkalaisessa poliksessa, ei ole enää riittävä kuvaamaan ”poliittista sanaa” (Lazzarato 2006b, 2).

Tilanteessa, jossa usko merkityksiin, arvoihin ja yhteisiin päämääriin joinakin toimintaa ohjaavina ulkopuolisina pysyvinä perustoina on menetetty – ja juuri siitä syystä tunnemme samanaikaisesti kaiken olevan meille sekä mahdollista että täysin turhaa ja vailla mieltä (yhtäaikainen levottomuuden ja masennuksen, ahdistuksen ja tylsistymisen kokemus) – tämä ei-merkityksellinen koneinen ulottuvuus saa yhä keskeisemmän organisatorisen roolin. Jos semiokapitalismi on kapitalismin jatkumista karkaavien merkitysten tilassa, on tässä sen looginen organisaatiomuoto.

Politiikan problematiikka ei koske representaation vaan subjektiviteetin tuotannon tasoa. Se taas koskee heterogeenisia semioottisia tasoja. Olennaista ei ole merkityksenanto, vaan subjektiivisia mutaatioita tukevan eriaineksisen ilmaisun sommittuman rakennus. Työskentelymme Félix Guattarin ja Bracha L. Ettingerin käsitteiden parissa – ns. Guattari-mestarikurssi – on pyrkinyt tähän. Erityisesti olemme pyrkineet ymmärtämään semiokapitalismin toiminnan ei-merkityksellistä koneista luonnetta sekä toisaalta eettis-esteettisten ”osaobjektien” irrottautumista hallitsevien merkitysten ja itsestäänselvyyksien kentästä: kuinka tietyt semioottiset alueet tulevat autonomisiksi, ryhtyvät työskentelemään omiin nimiinsä ja erittämään uusia viittauskenttiä. Olemme pyrkineet liikkumaan kohti organisatorisia kokeiluja, joissa yhdistyy eksistentiaalisten territorioidemme kartoitus ja pakeneminen ajatteluamme, tuntemistamme ja käyttäytymistämme ohjaavilta kaavoilta.

Mielivalta on erityinen käsite, jota olemme käyttäneet kartoittamaan tämän organisaatiomuodon kahta oleellista ulottuvuutta. Toisaalta sen kohdistumista suoraan elämän potentiaalisuuden ja ei-aktuaalisen ulottuvuuden (”mielen elämän”) hallintaan ja toisaalta sitä, että se kykenee toimimaan merkitysten inflaatiossa ja sitä seuraavassa ”mielettömyyden tilassa” – josta esimerkiksi espanjalaiset kirjailijat puhuivat kuvatessaan 1500-luvulla ensimmäistä taloudellista inflaatiota ja sen seurauksia – ilman pysyvää ”mieltä” tai merkityksellistä referenssipistettä, joka legitimoisi sen. Mielivalta on valtaa vailla pysyvää suhdetta merkitykseen, normiin, lakiin tai johonkin tehtävään, tai sen suhde näihin on arbitraarinen. Se ei ole keino päämäärään, vaan ”toimii jollakin toisella tavalla”, kuten Walter Benjamin sanoo (Benjamin 2000, 245–252). Mielivalta onkin yritys ymmärtää ei-merkityksellisiä semioottisia koneita, jotka toimivat sellaisella tasolla ja tavalla, että ne välttävät merkityksellisen välityksen – ja niiden täytyy välttää se, koska kaiken pysyvän tai ylhäältä tulevan, kaiken merkityksellisen ja päämäärällisen arbitraarisuus on astunut välittömään kokemukseemme. Tässä on mielivallan ero despoottiseen valtaan ja sitä luonnehtivaan ylikoodauksen merkitysjärjestelmään (Virtanen 2006, 258–259). Semiokapitalismin kontrollit ovat pelkkiä funktioita ilman mitään merkitystä tai pelkkiä operationaalisia keinoja (automatismeja) ilman mitään merkityksellistä tai tulkinnallista ulottuvuutta, joka hidastaisi tai jopa estäisi niiden toimintaa. Liikamääräisen tai merkityksettömän (arbitraarisen, inflatorisen) merkin tilanteessa kyse ei enää voi olla merkityksen organisaatiosta, organisaatiosta merkityksen kautta, vaan halun organisaatiosta, joka ei pyri kommunikoimaan tai välittämään informaatiota, vaan suoraan luomaan suhdetta maailmaan. Kysymys hallinnasta ilman merkitystä vaatii vastausta halun termein.

Prekariaatin hillitty charmi

Todellinen ongelma ei ole jokin meidän ulkopuolellamme oleva ”uusliberalismi” tai ”finanssipääoma”, ahneet pankkiirit tai omistajaluokka, vaan se on jo sydämissämme, ajatuksissamme, unissamme, suhteissamme, ystävissämme: todellinen ongelma ovat omat tunteemme, halumme, tapamme, ystävämme ja suhteemme heihin. Pelottavinta ei enää olekaan tuntematon, vaan se, jonka tunnemme parhaiten. Todellinen ongelma on se yhteistyön ja poliittisen impotenssi, joka seuraa aikaisemmin ulkopuolellamme olleiden konfliktien ja vastakkainasettelujen siirtymisestä ”sisäämme”. Ei ole enää minkäänlaista selvää dualismin logiikkaa, jonka perusteella ”hyvät” voisivat organisoitua vastustamaan ”pahoja”.

Todellinen ongelmamme on yhteistyön hauraus, yhdessä luomisen ehtojen rakentamisen hitaus ja vaikeus sekä se ennakoimattomuus ja yhtäkkisyys, jolla sorrumme perinteisiin yhteisöjen ongelmiin, kuinka sekä ”hyvä” yhteistyössä tapahtuva keksiminen että ”paha” yhteistyössä tapahtuva negaatio perustuvat samaan epävarmuuden kokemukseen ja kuinka helposti kaikki yhteistyön potentiaalisuus muuttuu väkivaltaiseksi vihamielisyydeksi.

Todellinen ongelma on empatiamme muuttuminen reaktiiviseksi ja strategiseksi, joksikin sellaiseksi, joka pitää sisällään toisen ”ymmärtämisen”, mutta pitää kiinni tämän ymmärryksen kasvusta olosuhteissa, jota Bracha L. Ettinger esimerkiksi kutsuu ei-matriisisiksi (lat. matrix, kohtu, resonoiva yhdessätuotannon ja kohtaamisen tila).
Todellinen ongelma ovat ne tuhoisat vaikutukset, joita skitsoidit ja paranoidit puolustusmekanismit ja strateginen empatia saavat aikaan repiessään rikki psyykkistä kudosta juuri yhdessätuotannon potentiaalisessa kohdassa, haavoittaessaan sitä haurasta tilaa, jossa vallitsee tietoisuus useiden subjektiivisten hetkien kytkeytyneisyydestä toisiinsa ja jossa on mahdollista kytkeytyä toisen potentiaalisuuteen, samalla kun antautuu sen muutettavaksi.

Mielivaltaisuuden tai arbitraarisuuden kokemus (merkityksen inflaatio, uskon menetys merkityksen ja toiminnan välisen suhteen pysyvyyteen) muuntuu mielentiloissamme indifferenssiksi ja etäisyyden tunteiksi, esimerkiksi epäluottamukseksi työsuhteen tai lähimmäisten yhteisöjen pysyvyyteen, työnteon tai ylipäänsä yrittämisen merkitykseen. Sitoutuminen yhteistyöhön on aina riski ja voi johtaa henkilökohtaiseen epäonnistumiseen, sillä koska tahansa saattaa aueta joku parempi mahdollisuus. On turvallisempaa pitää etäisyyttä ja olla hieman kyllästynyt kaikkeen.

Kyynisyys ja opportunismi, levottomuus ja ahdistus ovat mielentiloja, jotka etäännyttävät toiminnasta, merkityksellisestä maailmasta ja toisista ihmisistä – ne ovat distanssin paatosta (Nietzsche 1969, 17), etäisyyden tunteita, jotka vaativat irrottautumista aktuaalisesta toiminnasta, merkityksestä ja kiinnittyvät pelkkään potentiaalisuuden sfääriin. Luis Buñuelin loistavaa porvariston mielentilan tutkielmaa mukaillen, todellinen ongelma on yhteys semiokapitalistisen arvonmuodostuksen ja prekariaatin hillityn charmin välillä.

Millainen on masentuneiden yhteisö? Miten toimii opportunistien yhteistyö? Perinteinen organisatorinen ja poliittinen ajattelu on pitänyt näitä mielentiloja vaarallisina, koska on mahdotonta hallita ihmisiä, jotka eivät ole kiinnostuneita mistään, jotka eivät sitoudu yhteiseen asiaan, jotka eivät pidä lupauksiaan tai osallistuvat yhteistyöhön vain näennäisesti. Juuri täällä klassiset organisoimisen metodit kohtaavat rajansa: ne kohtaavat distanssin paatoksen, inhimillisen subjektiviteetin ilman mitään erityistä suuntaa tai tarkoitusta, apaattisena, indifferenttinä, omaten paradoksaalista immuniteettia kaikkia ohjaamisen merkityksellisiä yrityksiä kohtaan.

Ehkäpä se onkin juuri tämä epävarmuus, lamaannus ja distanssin paatos, mistä myös yhteistyön organisoitumisen tulisi tänään aloittaa. Voisimmeko kenties ajatella, että Guattarin ajattelema subjektiviteetin ”paattinen vatsa” onkin itse asiassa ”apaattinen”? Siis a-paattinen tulkittuna positiivisesti vapaudeksi tunteista, tunteettomuutena tai välinpitämättömyytenä kaikkea sitä kohtaa, minkä arvellaan koskettavan sinua, aiheuttavan kiinnostusta, laukaisevan toimintaa, motivoivan sinua yhteistyöhön? Ehkäpä juuri tämä masentuneen jäisen kylmä koskemattomuus, itsenäisyys ja välinpitämättömyys (kaikkia ajattelun ja toiminnan organisoinnin yrityksiä kohtaan) on se synkkä tila, väsymyksen ja totuuden hetki, joka syntyy yhteisön välittömyyden ja mielekkyyden hajoamisesta ja josta meidän tulisi alkaa etsiä yhteistyön organisoinnin uutta mahdollisuutta – ei kaaosta, vaan kytkeytymisen kudosta, joka antaisi meille koostumusta.

Vastarinnan hauras mieli

Vastarinnan mieli on hauras. Bracha L. Ettinger sanoo, että juuri itsen haurastuminen ja hajautuminen matriisiseen kudokseen voi muuntaa myötätuntemista kytkeytyneisyydeksi, joka edeltää sosiaalista ja kulttuurista, mutta voi osallistua niiden muutokseen. Nähdä myötätunnon kautta on olla piittaamatta paranoiasta ja paniikista, joka on semiokapitalismin mielentila. Vastarinta on tulosta subjektiivisella tasolla tapahtuvasta ei-minän hylkäämättä jättämisestä. Itsensä haurastumisessa, vetäytymisessä matriisisten verkkojen rajakytkeytymisiin ohi näkyvien kulttuuristen ja poliittisten rajojen, subjekti kohtaa suojattoman ja haavoittuvaisen toisen subjektin. Jos kykenemme kutoutumaan matriisiseen kudokseen, otamme riskin haurastumisestamme siihen pisteeseen asti, että rajakytkeytymistä tapahtuu. Yksilöllinen subjekti, joka on olemassa kaikessa erityisyydessään, itse-haurastuu, ei yhteisöksi, vaan erilaisiksi säikeiksi usean inhimillisen olennon väliin.

Yhdessätuotantoa odotetaan, mutta se on aina epävarmaa, eikä käynnisty jokaisessa kohtaamisessa, tai jokaiselle subjektille. Itsen haurastuminen on vaarallista ja usein myös kivuliasta, sillä kurkotamme ohi empatian kohti myötätuntemista, jota omiin tapoihinsa ja turvallisuudenhakuisuuteensa piiloutuvan yksilön tasolla on vaikea suvaita. Usein heräämme haurastumisen ja kytkeytymisen potentiaalisuuteen näiden kohtaamisten hukkaamisen myötä. Näiden hetkien hukkaaminen on masentavaa ja aina eräänlainen mikrokatastrofi yhdessätuotannon prosessissa.

Ettingerin käyttämät käsitteet, joita ja joiden yhteyksiä pyrin seuraavassa hieman käymään läpi, saattavat aluksi vaikuttaa epätavallisilta ja jopa yliampuvilta. Ne kuitenkin luovat myötätuntemisen tiloja, jotka pakenevat mielivaltaa ja auttavat meitä toimimaan ja tuntemaan yhdessä ilman, että meidän täytyy tulla toiseksi tai välttämättä edes ymmärtää toista. Ne raivaavat yhteisen toiminnan ja luomisen uutta tilaa, jossa itsen haurastuminen ja hajautuminen matriisiseen kudokseen voi muuntaa myötätuntemista usean kytkeytyneisyydeksi, jota ei ohjaa veriside (henkilön valta), poliittisen side (yhteisön valta) tai jatkuvan tottelevaisuuden ja alistumisen side (paimenvalta), vaan heterogeenisuuden ja muodonmuutoksen side (ainutkertaisten jakautuminen yhdessä).

Ettinger asuu Israelissa, missä vieretysten, mutta toisistaan erotettuina elävien juutalaisten ja ei-juutalaisten traumaattista historiaa ja nykyisyyttä yritetään ratkoa. Hänen työssään toistuukin kysymys siitä, mitä tarkoittaa kytkeytyminen yli rajan, kun vallalla olevan käsityksen mukaan kytkeytymistä ei voi tapahtua. Mikä liikkuu alueelta ja tilasta toiseen, yli tai läpi rajan? Mikä kykenee siirtymään ihmismielestä toiseen, tai taideteoksesta katsojaan, ja miten? Mitä tarkoittaa kytkeytyminen toisen traumaan?
Ettingerin käsitteet yrittävät luoda tietä paikkaan, tai pikemminkin tilaan ja aikaan ilman seiniä ja kattoja, jossa palataan lähelle paikkaa ja hetkeä, josta lähdettiin liikkeelle, jossa ”minä” ja ”toinen”, ”lähellä” ja ”kaukana” sekoittuvat ja jossa ei ole mitään selkeää keskustaa. On kyse kytkeytymisestä ilman tilallista läheisyyttä ja ajallista jatkuvuutta, ilman ehtoja, jotka muodostavat yhteisön. Uusien käsitteiden luominen onkin ehkä se ainoa metodi, jolla voidaan edetä silloin, kun kohtaamme jotakin tuntematonta ja vaikeasti tavoitettavaa, näkymätöntä ja outoa, kuten ilman verbaalista kommunikaatiota tapahtuva ihmismielten välinen vaihto tai toisen trauma, joka tulee omaksemme. Uudet käsitteet ovat luomisen tekoja, ne on keksittävä ja valmistettava. Ne ovat “tulevan tapahtuman ääriviiva, konfiguraatio, konstellaatio”, joiden tehtävä on “vapauttaa asioiden ja olioiden tapahtumia”, kuten Deleuze ja Guattari (1993, 42) sanovat. Ne ovat kuin siltoja kaaoksen kuilun yli, joita ystävät voivat yhdessä kävellä. Ettingerin käsitteistö on osoitus siitä, että välillä uudet ja oudotkin sanat kykenevät muuttumaan aistillisiksi ja koskettamaan meitä tavalla, joka osoittaa olemassa olevien sanojen riittämättömyyden, esimerkiksi toiseen ihmispsyykeen kytkeytymisen ja yhdessätuotannon hienovaraisten prosessien ymmärtämiseen. Ettinger tuntuukin sanovan, että ajattelun on uskallettava kivuta subjektivoitumisen epävarmuuden tasolle, sen vaiheiden, kytkeytymisten, päällekkäisyyksien ja epäjohdonmukaisuuksien tasolle. Tämä ei edellytä korkeampaa näkökulmaa, vaan vain herkistymistä ja uskallusta antautua tälle kohtaamistapahtumalle.

Lähtökohtana prekariaatin hillitty charmi ja multitudon ”pimeä puoli”, masennus, paniikki ja yhteistyön potentiaalisuuden jatkuva heilahtelu väkivaltaiseksi vihamielisyydeksi olemme Bracha L. Ettingerin käsitteiden kanssa pyrkineet ajattelemaan abstraktin työn ja sen tekijöiden mahdottoman yhteisön mahdollisuutta. Ehdotan tutustumista seuraavaan käsitteiden verkkoon vastauksena tähän todellisen ongelmaan.

Matriisinen rajatila (matrixial borderspace)

Ettingerille matriisissa on kyse on jakamisen ja jakautumisen inhimillisestä psyykkisestä kyvystä ja käsitteellisestä kokonaisuudesta, ”useiden” jakamasta tiedostamattomasta reunapinnasta. Matriisinen rajatila on minän ja havaitsemattomien ei-minujen samanaikaisen yhdessätulemisen ja yhdessähäivyttymisen tiedostamaton psyykkinen kerrostuma, joka liittyy naiselliseen ruumiiseen kytkeytymiseen. Sen lähtökohtana on kohtu resonoivana yhdessätuotannon ja kohtaamisen tilana (lat. matrix, kohtu). Matriisinen on psyykkisen kohtaamisen alue, kohtaamisvyöhyke intiimin ja toisen välillä, jossa sisäinen tulee ulkoiseen ja ulkoinen sisäiseen. Siellä toinen (ei-minä) ja minä ovat yhdessä, mutta erillään. Havaitsematon ei-minä ei sulaudu sisätilaan (sisään minään) eikä sitä torjuta (minän) ulkopuolelle. Matriisinen on kykyä eriytymiseen yhdessätulemisessa ja eroamiseen yhteenkytkeytymisessä, jossa etäisyyttä-läheisyydessä viritetään jatkuvasti uudelleen.

Subjektivoitumisen matriisinen kerrostuma muovautuu feminiinisessä tai syntymää edeltävässä intiimissä jakamisessa, jota tapahtuu naisellisen ruumiin psyyke-sielun ja siihen myöhäisellä raskausajalla rajakytkeytyneen esisubjektin välillä: eriytyminen yhdessätulemisessa tapahtuu siellä suhteessa-ilman-vuorovaikutusta, sisäisyydessä, rinta-rinnakkuudessa, minän ja intiimien ei-minujen lomittumisessa. Matriisista ulottuvuutta ei voi kuitenkaan eristää kehitysasteeksi. Se on tiedostamaton mentaalinen ulottuvuus, joka osallistuu inhimilliseen kehitykseen ja joka on verhotusti aktiivinen elämän koko kierrossa.

Syntymää edeltävä minä ei ole koskaan yksin. Sen psyyke virittyy uudelleen äitiToisen psyykkisten ja mentaalisten aaltojen kanssa jo ennen kuin siitä voi tulla minän itseobjekti. Virittymisellä, lähetyksellä, vastaanottamisella, suuntautumisella ja resonoivalla artikuloimattomalla tiedolla, joita mieli-psyyken aallot lähettävät, on kyky metramorfoosiin eli muutokseen, joka perustuu inhimilliseen generatiiviseen useuteen. Tämä potentiaali työskentelee jo sikiön ja tulevan äitiToisen välillä. Prosessi on aina kaksi- tai monisuuntaista transsubjektiivisellla tasolla. Se valaa, purkaa, ruiskuttaa, levittää, poikki- ja ristiinkirjaa affektiivisia ja mentaalisia jälkiä yhdessä muodostuvan ei-minän kanssa – mikä muuttaa molempia.

Psyykkisiä ja mentaalisia jälkiä kirjautuu kaikkien niiden välillä, jotka ottavat osaa mihin tahansa reaaliseen tai metaforiseen kohtaamiseen raskautena. Kytkeytymisen ja affektiivisen kommunikaation prosessi, jonka mentaaliset jäljet ylittävät yksilöllisen subjektin ja syöpyvät samanaikaisesti useisiin olentoihin, ilmenee eri tavoin, mutta yhdessä näiden useiden olentojen kesken. Raskauden aikana maternaalisessa psyykessä jaettavissa olevien mentaalisten taajuuksien kirjautumiset ja intensiteetit voidaan jäljittää kypsemmällä tasolla tapahtuvien kirjautumisten rinnalla. Tämä tapahtuu matriisisessa ulottuvuudessa. Jäljet ja kirjautumiset kytkeytymisen, herkkyyden ja läpikulun tasoilla syventävät subjektin haurautta ja transsubjektiivista avoimuutta toista kohtaan.

Matriisinen tietoisuus on reitti tietoon, joka ei palaudu kognitiiviseen käsittämiseen, vaan on subjektien välistä affektiivista, haurasta tietoa traumaattisten ja fantasmaattisten kytkeytymisten rajoilla; se on aaltojen, intensiteettien ja taajuuksien lähettyvyyttä ja ristiinkirjautumista (toinen toisensa psyykeen). Matriisinen on tietoisuutta tästä kaikesta.

Minä ja ei-minä (I and non-I)

Minä ei tarkoita ”minää” rakenteena, egona, vaan viittaa esikognitiivisiin itsen kokemisen hetkiin. Minä ei ole puhuva minä, mutta ei myöskään vielä vakaa, erillisessä ulottuvuudessa lujittunut itse. Ei-minä ei ole itsen objekti, vaan viittaa itsen kokemisen hetkiin, jotka ovat jo mukana minän toisen (osasubjektit) havaitsemattomassa tietoisuudessa. Subjekti voidaan joskus paikantaa minään ja joskus ei-minään, mutta jaettavissa olevan kokemuksen jäljet ovat aina hajanaisia. Minä ja ei-minä voivat jakaa affektiivisia jälkiä keskenään. Voimme ajatella minää tai subjektiivista nousemista esiin kohtaamistapahtumassa, samoin kuten minään samalla alisubjektiivisella tasolla liittyvää ei-minää, eräänlaisena itsen tulemisen sykkeen kokemisena. Tämä syke on kirjautunut psyykeen ja käynnistää itsen kokemuksen kirjautumisen melko matalalla, samealla tasolla.

Kohtaamistapahtuma (encounter-event)

Kahden tai useamman minän ja ei-minän kohtaaminen on matriisisen yhdessätulemisen ja matriisisen transferenssin ytimessä. Kohtaamistapahtuma merkitsee saapumista psyykkiselle osittaistasolle kokien kytkeytyneisyyttä ja sisältymistä toiseen. Se on potentiaalinen intiimi sidos usean tietoiselta ja psyykkiseltä kehitykseltään erilaisen minän ja ei-minän kanssa, joka mahdollistaa psyykkisten jälkien koosteen ja vaihdon, psyykkisen muuntumisen ja yhdessä eriytymisen prosessin. Kohtaamisen vuoksi toisesta tulee tässä kokemuksessa subjektivoitumisen osittainen tekijä, joka kehittyy edelleen ja muuntuu kohtaamisessa.

Itsensä tulkitseminen kohtaamistapahtumassa tai äänen, tuoksun, hengityksen ja visuaalisen ympäristön välittäminen kohti tapahtumaa ja siitä takaisin synnyttää matriisisessa transferenssissa subjektiivisuutta, subjektivoivan hetken. Olemiseen tuleminen myötätuntoisessa vieraanvaraisuudessa (eli matriisisessa halussa) saa merkityksensä kohtaamistapahtumana.

Kohtaamistapahtuma ei ole oidipaalinen kolmioasetelma, vaan muutoksen ja vaihdon tapahtuma, joka vaikuttaa kaikkiin sen aktuaalisiin ja potentiaalisiin osanottajiin. Kohtaamistapahtuma luo singulaarisen jaetun transsubjektiviteetin, jossa jopa minän ja ei-minän aikaisempien transsubjektiivisten yhdessätulemisten, yhdessätapahtumisten ja yhdessähiipumisten jäljet vaikuttavat uuteen muodostumassa olevaan aika-tilaan. Näiden eritasoisten subjektoivien jälkien jakaminen ja vaihtaminen luo jatkuvan mutaation tilassa olevan yhdessätuotannon verkon kunkin singulaarisen transsubjektiviteetiin kudokseen. Yhdessätuottavat säikeet punoutuvat kohtaamistapahtumassa toisiinsa ja purkautuvat toisistaan muodostaen jatkuvasti muuttuvia transgressiivisia metramorfisia rajakytköksiä melko pysyvään, mutta epävakaaseen useuteen.
Kohtaamistapahtuma saattaa paljastaa itsensä sattumalta, minä hetkenä tahansa, monin tavoin ja kenelle ihmiselle tahansa: se ympäröi eroa subjektiivisen itsen ja transsubjektiivisuuteen sisältyvän itsen välillä.

Subjektiviteetti (subjectivity)

Subjekti ei ”ole” yksin. Se ei ole myöskään kollektiivinen entiteetti, vaan pikemminkin prosessi. Subjektiviteetti tarkoittaa subjektivoitumisen matriisisen kerrostuman paljastamaa yhdessätulevien osatekijöiden kohtaamista. Subjektiviteetin muutoksen ja muuntumisen lähteitä ovat sen osittaisten tekijöiden jakamat ja toinen toisiinsa vaikuttavat rajakytkeytymiset, pikemminkin kuin itse osittaiset tekijät.

Osittaisten tekijöiden kohtaamisena ja kytkeytymisenä ymmärretty subjektiviteetti ottaa huomioon tulevan lapsen psyykkiset jäännökset pitkitetystä muuttavasta oleskelusta tulevan äidin kanssa, jossa toisilleen tuntemattomat, mutta aina toisensa tuntevat, toisiinsa vaikuttavat kumppanit jakavat asymmetrisesti vaikuttavan kohtaamistapahtuman. Tämä alkuperäinen yhdessätuleminen jättää jälkiä, jotka voivat myöhemmin aktivoitua subjektien transsubjektiivisessa kokemuksessa ja kohtamistapahtumissa, esimerkiksi analyyttisessa transferenssissa ja esteettisen kohtaamisen kokemuksessa.

Matriisisesta näkökulmasta katsottuna subjektiviteetin synnyssä ei olekaan kyse äidillisestä ruumista eroamisesta, siirtymisestä sulautumasta eroon ja menetykseen, poissaolevan objektin (objekti a) etsimisen halusta tai ikuisesti kastroidun ja kastroivan katseen etsimisen halusta. Pikemminkin subjektiviteetti etsii kaihoavalla halulla äitiToisesta välittyvää affektiivista kytkeytymistä ja huolenpitoa häntä kohtaan (kytkös a). Tuleva subjekti etsii matriisisen eroottista kytköstä ja yhteyttä, lumovoiman hetkien lisääntymistä ja yhdessätuotantoa.

Trans-subjektiviteetti (trans-subjectivity)

Matriisinen rajatila syöttää traumaattisia ja fantasmaattisia, reaalisia, imaginaarisia ja symbolisia rajoja ylittäviä psyykkisiä kontakteja. Affektiiviset värähtelyt ja havaitsemattomien mentaalisten lähetysten psyykkiset jäljet eli samaan psyykkiseen intensiteettiin ja frekvensseihin uppoutuminen muuntaa jokaisen osasubjektin psyyken niin, että se astuu toisen subjektin psyyken kanssa mentaaliseen ja affektiiviseen jatkumoon. Vaihdamme mentaalisia jälkiä ja affektiivisia värähtelyitä ja muotoilemme niiden käsittämää tietoa transsubjektiivisella alueella. Se on psyykkinen alue, joka edeltää tasoa, jolla yksilöllinen, erillinen, intersubjektiivisia suhteita luova subjekti muokkautuu ja paljastuu.

Transsubjektiivisuus – subjektiivisuus kohtaamisena, kohtaamisen aika ja paikka raskauden transgressiivisena rajatilana – on ladattu raskaudenaikaisilla, tulevan subjektin ja tulevan äidin välisen rajakytkeytymisen kontaktista ja yhteydestä kumpuavilla affekteilla. Transsubjektiivinen ulottuvuus koskettaa siten yhtä lailla naisia kuin miehiä. He rakentuvat arkaaisen kytköksen päälle, joka on sama kaikille esisubjekteille: kytkös naispuoliseen äitiToiseen. Tässä mielessä kaikki ovat ja ovat olleet naisellisia. Transsubjektiviteetissa ei ole kyse intersubjektiivisuudesta (jossa suhteet perustuvat subjektin omaan erityisyyteen ja hänen omien rajojensa kirkkauteen, mikä lopulta kristallisoituu identiteetiksi), vaan osittaisen minän ja ei-minän nousemisesta esiin yhdessä, ilman torjuntaa ja ilman sulautumista, ilman yhdeksi muuttumista ja ilman hylkäämistä. Tämä matriisis-naisellinen yhdistyminen ja eroaminen ei ilmaannu essentialistisena eikä sosiaalisena rakenteena. Transsubjektiviteetti on ristiinkudottu: sen psyyke ei ole vangittu yhteen ruumiiseen, vaan se on useiden välisten kytköksien muuttuva kudelma.

ÄitiToinen (m/Other)

Silloinkin kun syntynyt olento on miespuolinen, sen syntymää edeltävä äidillinen hahmo on aina nainen. Jäljet yhteydestä tämän naispuolisen hahmon kanssa suodattuvat mihin tahansa äidilliseen hahmoon, olkoon se sama tai eri henkilö. Ensimmäinen ruumiillis-psyykkinen yhteys minän ja ei-minän välillä tapahtuu äidillisessä kohdussa, jossa jokainen minä ketjuuntuu naisen näkymättömässä ruumiillisuudessa ja rajakytkeytyy äitiToisen psyykkisen ympäristön kanssa. Tästä lähtien ero, myös kenen tahansa naiseksi (tytöksi) ruumiillistuneen ihmisen sukupuoliero, määrittyy ensin suhteessa toiseen naiseen, eli äitiToiseen, ja myöhemmässä vaiheessa suhteessa useisiin muihin naisiin, jotka voivat ylläpitää äitiToiseen kätkeytyneen naisen aika-tila -asemaa. Nainen on ainiaaksi kääriytynyt arkaaisen äitiToisen hahmoon, joka kerran resonoiden oleili minän kanssa kohtaamisen alkuperäisellä suhdekentällä. Syntymänjälkeisessä elämässä tätä suhdekenttää ei ajatella intersubjektiivisten suhteiden kautta, vaan ennen kaikkea transsubjektiivisuuden kannalta. Minä elää rinnakkain ensin syntymää edeltävässä ja myöhemmin syntymänjälkeisessä transsubjektiivisessa yhdessätulemisessa ei-minän kanssa.

Metramorfoosi (metramorphosis)

Metramorfoosi on minän ja ei-minän, läsnäolon ja poissaolon, muistin ja unohduksen, fantasman ja trauman välisten rajojen ja kynnysten muodostumisen, häviämisen ja muutoksen prosessi. Se on näiden rajapintojen ylittämisen luova inhimillinen prosessi, jonka avulla muutos voi tapahtua.

Metramorfoosi on organisoitumisen tapa. Se perustuu rajakytköksien molemminpuoliselle virittymiselle, joka luo ja muokkaa matriisista subjektiviteettia. Metramorfoosin kautta tapahtuu jatkuvaa virittäytymistä yhdessätulevien minujen ja ei-minujen välillä. Metramorfoosi sääntelee epäsymmetrisiä libidinaalisia viettivaikutuksia yhteisessä tilassa, homogeenisyyteen pyrkimättä. Se osallistuu minujen ja ei-minujen samanaikaisiin syntymiin, niiden erottumisiin, mutta rajakytkösten kautta myös niiden rajojen häivyttymiseen. Metramorfoosi on rajakytköksen tulemista kynnykseksi, joka sallii yhdessätulevien minujen ja tuntemattomien toisten väliset suhteet-ilman-vuorovaikutusta. Se on rajakytköksen transgressio, transgression välittämis- ja tartuttamiskykyä, sen johtamiskykyä. Se on myös kynnyksen tulevaa rajautumista, ilman että se jähmettyy rajaksi.

Inhimillinen muutos ja muuntuminen, joka tapahtuu metramorfoosissa psyykkisen, affektiivis-emotionaalisen rajakytkeytymisen kautta, saa aikaan tiedon kaltaista yhdessätulemisen ja yhdessä heikkenemisen tapahtumista. Metramorfoosi avaa resonanssin kautta lapsen psyykkisen tilan ja muovaa tulevaa muistia, tulevaa minää. Metramorfoosi on muutosvoimaista tietoa siitä, että olemme syntyneet yhdessä. Tämän tietoisuuden kautta jokaisesta ihmisestä tulee alasubjekti, joka ylittää hänen persoonalliset rajansa ja jonka kautta toinen voi liittyä hänen mielensä arkaaisiin polkuihin ja virtuaalisiin linjoihin. Tieto muutoksesta rajakytkeytymällä ei ole kognitiivista. Tietoon pääsy tapahtuu esteettisen ja eettisen erottautumisessa-yhteenliittymisen ja läpityöstämisen kautta. Taiteilija työskentelee metramorfoosin kanssa synnyttääkseen matriisisia rajapintoja.

Affektiivisena suhteena metramorfoosia voi verrata käsitteeseen écart (Merleau-Ponty) havainnon saralla sekä käsitteeseen différance (Derrida) tekstuaalisessa kutomisessa.

Rajakytkös (borderlink)

Metramorfoosissa virittäydymme toinen toiseemme, tulemme yhdessä esiin ja häivytymme yhdessä pois tavalla, joka ei ole symmetrinen. Ensimmäinen ruumiillis-psyykkinen yhteys minän ja ei-minän välillä tapahtuu äidillisessä kohdussa, jossa jokainen minä ketjuuntuu naisen näkymättömässä ruumiillisuudessa ja rajakytkeytyy äitiToisen psyykkisen ympäristön kanssa.

Tässä prosessissa lähtemättömät psyykkiset jäljet, jotka syntyvät yhteydestä naisen sisäpuoleen, kirjautuvat kytköksinä eivätkä objektein, aivan kuten kohtaamistapahtumien reitit tuskaan ja nautintoon reaalisessa kirjautuvat dynaamisina useisiin subjekteihin. Reitit paljastavat merkityksensä vähintään kahden kohtaamisen osapuolen ajatuksissa ja kuvitelmissa, kun kumpikin voi oppia tuntemaan itsensä ja toisen ja synnyttää merkityksiä itselleen ja toiselle, vain luomalla jaetun kohtaamisen alueen, jossa subjektien väliset näkyvät rajat liukenevat, ylittyvät ja muuntuvat kynnysalueiksi. Transgressiiviset rajakytkökset yhdessätulevat kohtaamisen matriisisen rajatilan kanssa, sitä konstituoivina säikeinä.

Metramorfoosissa osittaiset subjektiviteetit tuottavat, jakavat ja välittävät yhdessä tiedostamattomia psyykkisiä värähtelyjä, kytköksiä, objekteja ja niiden mentaalisia jälkiä näitä johtavien psyykkisten rajakytkösten avulla. Tiedämme toisemme tiedostamattomalla osittaisella tasolla rajakytkeytyen – affektiivisella, empaattisella, intuitiivisella ja jopa kvasi-telepaattisella tiedolla, sensuaalisella ymmärtäväisyydellä, jakamalla resonanssien ja vaikutusten kenttiä ja intensiteettien sykkeitä, jakamalla aallonpituuksia, taajuuksia ja värähtelyjä, joita aistit eivät havaitse mutta joihin kykenemme kytkeytymään. Rajakytköksissä minä ja ei-minä kirjaavat toinen toisensa poikki psyykkisiä jälkiä jatkuvasti muuntaen jakamiaan rihmoja. Rajakytkökset ovat luomisen ja transformaation lähteitä subjektiviteetissa, joka ilmenee kohtaamisena matriisisessa rajatilassa.
Rajakytköksen luominen itseä toisesta eriytettäessä on väylä kohti toista, joka hajottaa ja häivyttää rajoja. Siirtyäkseen esimerkiksi ”tytön” asemasta ”naisen” asemaan on tytön kuljettava läpi näiden matriisisten siteettömien suhteiden, jotka ovat subjektivoivia ja eriyttäviä ja jotka muodostavat ja voivat myös traumaattisesti hajaannuttaa transsubjektiviteettia. Nämä suhteet sallivat hetkittäisen osallistumisen osittaiseen ja jaettuun subjektiviteettiin myös aikuisiässä. Rajakytkeytyvä säie voi kristallisoitua kytkös a:ksi tai jähmettyä objekti a:ksi.

Rajakytkökset avaavat myös esteettisiä kanavia taiteen kautta tapahtuvalle tiedon välitykselle, vaihdolle ja kirjautumiselle. Taidetyöskentelyn viivat ja värit, äänet ja liikkeet ovat ennen muuta rajakytkeytyviä säikeitä näkyvän maailman sinne ulottumattomalla värähtelyalueella. Sellaisina ne ovat syntymän ja muutoksen mahdollisuuksia, joille taiteilija antaa muodon.

Matriisinen halu (matrixial desire)

Matriisinen halu on rajakytkeytymisen halua. Se ei ole puutetta, vaan kytkeytymisen luomista, joka haurastaa ja avaa subjektivoitumisen prosessin. Se on muutoksen mahdollisuutta ja kykyä.

Ristiinkirjautuminen (cross-inscription)

Psyykkiset aallot ja intensiteetit kanavoituvat matriisisen rajatilan ulottuvuudessa. Tämä mahdollistaa psyykkisten jälkien ristiin- ja poikkikirjautumisen, joka on minujen ja ei-minujen traumaattisissa ja nautinnollisissa kohtaamisissa syntyvien jälkien jäljittämistä ja jakamista. Poikkikirjautuminen merkitsee useiden subjektien välistä ristiinkirjautumista. Se on myös keino ajatella maailman jälkien arvoitusta taiteilijan iholla eli kapasiteettia, jolla taiteilija muuntaa maailman hieroglyfejä ja jolla katsoja liittyy mukaan tähän prosessiin.

Lumovoima (fascinance)

Lumovoima on sellaisen affektiivisen ja vaikuttavan osallistumisen esteettistä kestoa, jolla on matriisisen kytköksen (kytkös a) muutosvoimainen subjektivoiva potentiaali, olkoon kyse sitten katseesta, kosketuksesta, hengityksestä, katse-kosketuksesta, liike-hengityksestä tms. Toisen myötätuntoinen vieraanvaraisuus sallii minän tuoda lumovoimaan tila, jossa subjektivoiva hetki tulee tapahtumaan. Sen piirissä näen katsomatta, kosketan ilman kontaktia jne. Lumovoima on esteettinen tapahtuma, joka toimii kohtaamistapahtuman keston pitkittämisessä ja viivyttämisessä. Se sallii matriisisen eriytymisen kytkeytyneisyydessä ja yhdessätuotannon työstämisen. Lumoutumisen esteettinen tunne voi tapahtua ilman jähmettymistä pahan silmän (fascinum) katseelle vain rajakytkeytymisessä todelliseen traumaattiseen tai kuviteltuun myötätuntoiseen vieraanvaraisuuteen. Lumovoima ja paha silmä ovat lumoutumisen eri moodeja.

Taiteen piirissä lumovoima paljastuu haavoittuvassa transferentiaalisessa kohtaamistapahtumassa, kun matriisisesta rajapinnasta tulee katsojan (tai kuuntelijan) ja taideteoksen välisen kohtaamisen fyysinen paikka. On olemassa taiteellinen mahdollisuus luoda resonanssitila, jossa myötätuntoisesta vieraanvaraisuudesta tulee todellista ja jossa hengittävä kosketus tai koskettava katse voi taidetyön prosessissa tulla esiin.

Paha silmä (fascinum)

Paha silmä (fascinum) on esimerkiksi katseen, kuvan, äänen, kohtaamisen tiedostamaton elementti, joka pysäyttää, jähmettää ja kirjaimellisesti tappaa elämän. Siinä, missä lumovoima liittyy matriisisen kytkös a:n jatkuvaan eriyttämiseen ja rajakytkeytymiseen, paha silmä liittyy fallisen objekti a:n pysäyttävään voimaan. Kuvassa olevalla katseella on tällainen vangitseva voima, koska tiedostamattomana objekti a:na se on kastraation tuote. Lacan käsitteli tätä liikkeen jähmettävää hetkeä lumoavana vaikutuksena, hetkenä, jona subjekti pysähtyy ja keskeyttää eleensä. Fascinum on juuri tässä pisteessä ilmenevä elämänvastainen toiminto. Se on yksi niistä ulottuvuuksista, joissa katseen voimaa harjoitetaan suoraan.

Matriisinen katse (matrixial gaze)

Katseessa voi olla kyse hillitsemisestä, tietämisestä, vaatimisesta, hallinnasta. Siitä voi tulla sadistista. Katseessa voi olla kyse myös tarkkailusta, tutkimisesta, tunnustelusta, hakemisesta, sen etsimisestä, mitä haluamme nähdä. Se voi olla eroottista, tirkistelevää tai perverssiä. Katseeseen voi sisältyä myös toisenlainen halu, halu tulla jälleen sen kadotetun toisen näkemäksi, jonka katseen tunsimme omassa tulemisessamme. Lacan kutsui tätä kadotettua katsetta katseeksi objekti a:na. Se on kadotettu katse, joka viipyilee halumme kohteena tietoisuuden ulottumattomissa mutta jonka kohtaamisen seuraukset olisivat ennalta arvaamattomia ja jopa uhkaavia, sillä sen kadottaminen on inhimillisen subjektiuden predikaatti. Tämä on halun ja halun kadotetun kohteen traaginen psykoanalyyttinen tarina.

Matriisinen katse on lumovoiman affektiivista värähtelyä, joka tarjoaa toisenlaista mahdollisuutta ymmärtää halua ja katsetta. Se eroaa oidipaalisesta vallan ja hallinnan katseesta sekä fallisesta katseesta, katseesta objekti a:na. Matriisinen katse kaipaa, mutta ei kadotettua objektia, joka fantasmaattisesti tekisi meistä kokonaisia. Sen sijaan se kaipaa kytkös a:ta, liittyvyyttä ja yhteistä affektiivisuutta, joka liikkuu yli jaettujen raja-alueiden lakkauttamatta niitä ja rikkomatta eroa, joka vaalii ja saa aikaan jaettuja transsubjektiivisia hetkiä. Myös matriisinen katse uhkaa meitä hajoamisella, mutta samalla se antaa meille mahdollisuuden osallistua yksilöllistä itseämme laajempaan tapahtumiseen. Matriisisena kytkeytymisen prosessina se ylittää, muuntaa ja rikkoo kastraation fallisen mallin, jossa suhteet toiseen rakentuvat jakoon, rajoille, erottamiselle ja niiden myötä kadotetuille objekteille. Lumovoimainen katse (tai kosketus, liike, kuva, hengitys jne.) tarkoittaa ja tarjoaa subjektoivan matriisen kytköksen (kytkös a) mahdollisuutta.

Yhdessätuotanto (copoiesis)

Yhdessätuotanto (copoiesis, Francisco Varelan auto-poiesiksen mukaan) merkitsee rajakytkeytymisen ja metramorfisen eriytymisen ja punoutumisen esteettistä ja eettistä luovaa potentiaalia. Yhdessätuotanto on yhdessätulemista taidetyössä. Se edellyttää katsojan, teoksen ja tekijän välille avautuvaa matriisista rajatilaa, jossa minä ja ei-minä ilmenevät yhdessä ilman torjuntaa tai symbioosia, myötätunnon kannattelemina.

Kohtaamistapahtumien ja ei-symmetrisesti subjektoivien jälkien psyykkiset ristiinkirjautumiset tapahtuvat jaetussa psyykkisessä tilassa, jossa kaksi tai useampi (mutta ei loputtoman moni) tuleva subjektiviteetti kohtaa ja rajakytkeytyy toisiinsa luoden yhdessätuotannon transsubjektiivisia verkkoja. Yhdessätuotanto on tällaisen yhdessä tapahtuvan luomisen ja tulemisen prosessi matriisisessa, psyykkisessä ja henkisessä aika-tila -kimpussa. Fyysinen läheisyyys ei takaa yhdessätuotannosta mitään. Yhdessätuotannon ”yhdessä” (co-) ei tarkoita jonkinlaista kaikkien yhdessäoloa kaikkien kanssa loputtomassa moneudessa, vaan se rajautuu joka kerta niihin ”useisiin”, jotka vaikuttavat ja vaikuttuvat, osallistuvat ja haurastuvat ainutkertaisessa singulaarisessa verkossa.

Yhdessätuotanto saa mallinsa raskaudesta: se synnyttää hauraan, luomisvoimaisen ja vaarallisen tilan, jossa altistutaan erottautumattomuudelle eriytymisen ytimessä. Yhdessätuotanto altistaa joka kerta sen, joka synnyttää kauneudessa – esimerkiksi taiteilijan, joka kohtaa materiaalinsa, parantajan matriisisessa transferenssissa – traumaattiselle kontaktille, joka muuttaa hänet uudelleen ja uudelleen vastuuntuntoiseksi, raskaana olevaksi naiseksi. Yhdessätuotanto on luovaa, rajoja rikkovaa ja intiimiä kaipuuta toisen ihmisen luo ”naisena”.  Se ravistuttaa esiin värähtelevän, jatkuvan välitilan kytköksineen. Jotta matriisisesta verkosta voisi tulla luova ja yhdessätuotantoa tapahtua, täytyy ihmisen, kuten raskaana olevan naisen, kylpeä kytkeytyneisyydessä tarpeeksi kauan ilman skitsoideja tai paranoideja puolustusmekanismeja. Tämän avoimuuden kautta psyykkinen muuttaa virtuaalista. Mikäli puolustusmekanismit, torjunta tai tyhjä strateginen empatia valtaavat ja täyttävät tällaisen herkän avoimuuden ja kytkeytyneisyyden, vaikutukset voivat olla tuhoisia. Matriisisella alueella haavoittuvuuskynnys on matalalla, sillä siellä vallitsee tietoisuus useiden subjektiivisten hetkien kytkeytyneisyydestä toisiinsa. Siksi kääntyminen pois ei-minästä jakamisessa merkitsee täydellistä jättämistä ja hylkäämistä. Se aiheuttaa uusia traumoja ja repii psyykkistä kudosta juuri yhdessätuotannon potentiaalisessa kohdassa.

Jokaisessa erityisessä yhdessätuotannossa toisen (tai kosmoksen) kanssa yhdessä-oleminen ja toisessa-oleminen on eriytymistä ja yksilöllistymistä transgressiivisessa uudelleen virittymisessä. Yhdessätuotannossa kaikki toistot ovat erottautumisen mahdollisuuksia. Yhdessätuotanto eli toisen potentiaalisuuden vapauttaminen ja kytkeytyminen siihen, samalla kun antautuu sen muutettavaksi, on eräänlaista rakkautta, tai eettistä yhdessätulemista kauneudessa. Minä ja ei-minä jakavat myötätuntoisen kyvyn vastata vastuuntuntoisesti, kun ei-minä kytkeytyy myötätuntoisessa vieraanvaraisuudessa minään, joka kylpee tässä resonoivassa tilassa lumovoiman kautta.
Yhdessätuottava potentiaali kehittyy tiedostamattomien esteettisten ja eettisten polkujen myötä ja tuottaa erityistä tietoa. Yhdessätuotannon tieto, tiedostamaton kytkeytyminen ja virittyminen eivät riipu verbaalisesta kommunikaatiosta, intentionaalisesta organisaatiosta tai intersubjektiivisista suhteista. Sen sijaan yhdessätuotannon sydämestä löytyy mentaalisen tiedon ilmentymiä, jotka huolestuttivat Freudia ja jotka ovat todisteita eräänlaisesta tiedostamattomasta ”telepaattisesta” ja ”hypnoottisesta” vaihdosta.

Matriisinen yhdessätuotanto hedelmöittää esteettisiä ja eettisiä prosesseja, joilla taiteilija voi muuttaa kohtaamistapahtuman aikaa ja tilaa matriisiseksi katseeksi ja tarjota myötätuntoisessa vieraanvaraisuudessa toiselle lumovoiman hetkeä. Yhdessätuotannossa inspiroimme toisen sisältä käsin ja kosmoksen sisältä käsin. Kytkeydymme virtuaalisiin säikeisiin ja potentiaalisiin napoihin ja hengitämme toiseen ja toisessa ja kosmokseen ja kosmoksessa todellisen, aktuaalisen ja virtuaalisen tiedon, jonka nouseminen esiin (esimerkiksi taideteoksena tai parantamisena) synnyttää muodonmuutosta.

Myötätunteminen (com-passion)

Empatia on affektiivista kykyä tai valmiutta lähettää tietoa. Kypsässä empatiassa, joka ei ole myötätuntemisen ohjaamaa (myötätunnoton empaattinen moodi, joka usein värittää esimerkiksi terapeutti–potilas-suhdetta), uhrataan jotkin subjektien välisessä tilassa aistitut mentaaliset ja psyykkiset totuudet potilaan – ja siten myös terapeutin – hetkellisen helpotuksen tähden. Empatia, joka sulkee sisäänsä toisen ”ymmärtämisen”, ei ole herkkää, mutta on helpommin jatkettavissa. Se pitää itsepintaisesti kiinni ymmärryksen kasvusta ei-matriisisissa olosuhteissa, missä sen uhkana on muuttua ”tyhjäksi”, reaktiiviseksi ja strategiseksi. Juuri strateginen empatia tappoi Eurydiken toisen kerran. Kun empatia kytkeytyy irti myötätuntoisesta kudoksesta, se vaarantaa itse matriisisen ulottuvuuden. Tyhjä empatia on myötätunnotonta empatiaa, joka voi räjäyttää rikki matriisiset verkot. Täysi empatia on empatiaa matriisisessa ulottuvuudessa. Tämä on empatiaa sellaisessa myötätunnossa, joka ylittää empatian itsensä ja käärii sen sisäänsä.

Myötätunteminen ei ole peräisin empatiasta eikä välttämättä tuo mukanaan empatiaa. Myötätuntemisen ja tyhjän empatian napojen välillä voi olla jatkumo, kun myötätunteminen ja empatia nousevat esiin saman jänteen kahtena napana. Loputtomat hienovaraiset muunnokset ja vireet eriyttävät tyhjän empatian, täyden empatian (empatia myötätunnossa), kypsän myötätunnon sekä esisubjektiivisen ja matriisisen myötätuntemisen välisiä aste-eroja.

Myötätunnossa, jossa empatiaa ohjaa esimerkiksi analysoijan myötätuntemisen kyky, voi aistittu emotionaalinen totuus kytkeytyä eettiseen herkkyyteen ja – vielä tarkemmin sanoen – myötätuntemiseen näkökulmana. Silloin myötätunto resonoi esisubjektiivisen myötätuntemisen kanssa yhtyäkseen mentaalis-psyykkisen kasvun mahdollisuuteen. Samalla esimerkiksi potilas tuntee itsensä yhä emotionaalisesti ympäröidyksi, vaikka häntä ei olisikaan empaattisesti ”ymmärretty”. Sekä analyytikko että potilas voivat tuntea tuskaa ja selvitä siitä. Selviytyminen ja kivun affektiivinen tunnistaminen yhdessä on eräänlaista onnellisuutta surussa, joka sallii yhdessätulemisen uudelleen.
Myötätunteminen on perustavanlaatuinen tie tietoon toisesta ja maailmasta. Se tarkoittaa kykyä tuntea yhdessä sulautumatta toiseen. Kun ihminen lähestyy myötätuntoa aikuisiällä, hän alkaa asteittain kytkeytyä uudelleen arkaaiseen, ulossuljettuun ulottuvuuteen. Vauvat eivät ole ainoastaan empaattisia, ne ovat ensin myötätuntoisia yli empaattisuuden. Lapsen myötätunto on esisubjektiivista. Se ”pyytää”, että ei-minät eivät olisi karkeita, kontrolloivia, samankaltaistavia, tuhoavia, tukahduttavia ja jarruttavia, hylkääviä ja kieltäviä ja että ne eivät ottaisi haltuunsa koko psyykkistä rajapintaa. Maailma ei koskaan kuitenkaan ole täydellisessä vireessä minän kanssa, paikantamattomia traumoja nousee aina ja arvoitukselliset jäänteet tulevat aina häiritsemään minää.

Esisubjektiivinen minä on myötätuntoinen ilman syytä ja yli kaiken ”ymmärtämisen”. Minä työskentelee metramorfoosissa niiden myötätuntoisten säikeiden kanssa, jotka ulottuvat siihen eri verkoista käsin.

Myötätunteminen ei ole itsensä uhraamista tai masokismia. Siinä ei ole kyse oikeutuksesta, anteeksiannosta, kiitollisuudesta tai syytöksistä. Ensisijainen alkuperäinen myötätunteminen on olemassa ennen niitä kaikkia ja menee niiden kaikkien yli: se on kytkeytynyt eräänlaiseen ”hypnoottiseen” ja ”telepaattiseen” aaltojen ja frekvenssien vaihtoon ja psyykkis-mentaalisten jälkien ristiinkirjautumiseen – jotka ovat matriisisia tukia myöhemmille, artikuloituneemmille ja tietoisemmille kunnioituksen, ihailun, surun, pelon, anteeksiantamisen, luottamuksen ja kiitollisuuden asenteille.

Minun ei tarvitse tuntea empatiaa niitä kohtaan, jotka rikkovat minua vastaan, eikä minun tarvitse ymmärtää heitä. En kuitenkaan anna heille lupaa tappaa myötätuntoani, sillä se merkitsisi toista kuolemaa, kuolemaa matriisisessa ulottuvuudessa. Tämä on vastarintaa silkkaa kyynistä elukkamaisuutta kohtaan, eikä tällä ei ole mitään tekemistä niiden kanssa, jotka ovat rikkoneet minua vastaan. Pahantekijä voi jopa tappaa subjektin, mutta edes sillä ei ole otetta subjektin arkaaiseen myötätuntemisen mahdollisuuteen. Subjektin myötätuntemisen mahdollisuuden tukahduttaminen aiheuttaisi subjektin toisen kuoleman tai asettaisi eräänlaisen kuoleman itse matriisiseen kudokseen repimällä siihen viillon. Se katkaisisi jänteet, jotka sitovat subjektin äidillis-toiselliseen myötätuntoiseen vieraanvaraisuuteen ja itse virtuaaliseen myötätuntemiseen.

Jatkuva transsubjektiivinen uudelleenvirittyminen jaetussa resonanssissa tuottaa jälkiä, jotka minä ja ei-minä imevät itseensä eri tavoin ja eri tasoilla. Tämän hetkellisyyden tuloksena syntyvä ilmiö ei ole ”samuus” tai symbioosi. Odottamaton empaattinen lähetys, intuitio, tiedostamattomat ”telepaattiset” ja ”hypnoottiset” vaikutteet sekä inspiraatio paljastuvat eri tavoin eri yksilöissä niistä matriisisista rihmoista, joihin sekä kytkeytyneisyydessä tapahtuneen initiaation jäljet että kytkeytyneisyyden kautta tapahtuneen initiaation jäljet on poikki- ja ristiinkirjottu. Esimerkiksi intuitiivinen valinta taidetyössä saattaa olla tilanne, jossa valitaan joku, jonka kanssa voi jatkuvasti virittyä uudelleen. On hyväksyttävä vastuu omista lähettävistä lähetys- ja vastaanottokykyisistä mielentiloista ja omista näkökulmista. Voimme ”ottaa mentaalisesti vastaan” tai ”houkutella” toisen toisia yhdessätuotannon kenttään ainoastaan, mikäli se tehdään matriisisen myötätuntemisen eikä empatian nimissä. Vain myötätunteminen varmistaa symbolisen ja imaginaarisen turvallisuuden tässä korostuneen haurauden tilassa, jossa toiset (esimerkiksi potilaan sisäiset identifikaatiot ja objektit) ovat riskialttiina ja väkivaltaisen vastustuksen kourissa.

Kanssatodistaminen (wit(h)nessing)

Kanssatodistaminen tarkoittaa todistamista ja vastuun ottamista tapahtumasta, jota ei ole synnyttänyt, kytkeytymistä ja liittymistä siihen. Se avaa sinua Erokselle ja vastarinnan mahdollisuudelle. Esimerkiksi taideteos voi haastaa katsojan liittymään tällaiseen erityiseen anonyymiin, intiimiin kohtaamiseen. Tapahtuma, jota katsoja ei kokenut, kuljettaa mukanaan katsetta ja matriisisen verkon kautta nousee odottamaton affektiivinen reaktio tapahtumaa kohtaan.

Sekä katsoja (tai kuuntelija) että taiteilija ovat mukana kanssatodistamisessa, kumpikin eri tavalla. Taitelija tulee vastuulliseksi tapahtumasta, jota ei ole synnyttänyt. Liittymällä tapahtumaan ja muuntamalla sen taiteelliseksi läpityöstämiseksi alkuperäisestä toisen tai kosmoksen tapahtumasta (joka voi olla traumaattinen toiselle tai maailmalle), tapahtumasta tulee jaetulla psyykkisellä sfäärillä merkityksen ja tiedon lähde – sfäärillä, jolle kuka tahansa voi välittömästi tai myöhemmin liittyä. Katsoja kytkeytyy tämän lähes puuttuvan tapahtuman jälkiin ja samalla muuntaa tapahtumaa ja itseään kutomalla teoksen kautta oman metramorfoosinsa toisiin, olivat nämä toiset sitten nykyisiä tai arkaaisia, havaittuja tai ei, tulevia tai menneitä.

Myötätuntoinen vastuuntuntoisuus useiden jakamassa tilassa herää kanssatodistamisen kautta. Kanssatodistaminen parantaa, kun se parsii kokoon toisen kykyä kehittää menetyksentuntemustaan.

Matriisisella alueella haavoittuvuuskynnys on matalalla, sillä siellä vallitsee tietoisuus useiden subjektiivisten hetkien toisiinsa kytkeytyneisyydestä. Siksi kääntyminen pois ei-minästä jakamisessa merkitsee täydellistä jättämistä ja hylkäämistä. Se aiheuttaa uusia traumoja ja repii psyykkistä kudosta juuri yhdessätuotannon potentiaalisessa kohdassa. Ei-kanssatodistaminen matriisisessa verkossa on hylkäämisen teko.

Ettinger työskentelee juuri tässä mielessä esimerkiksi traumaattisten sotatapahtumakuvien jälkien parissa. Kanssatodistaminen, kytköksenä esteettisen ja eettisen välillä, on myös hänen keskustelutöidensä ja muistikirjojensa keskiössä. Kanssatodistamisessa on kyseessä outo vastuu: vastuunottaminen toisesta toisessa, maailmasta maailmassa, kosmoksesta kosmoksessa tavalla, joka perustuu jonkinlaiseen epäloogiseen tietoon toisesta toisessa, kosmoksesta kosmoksessa. Se on tietoa siitä, että teos olettaa ennalta omat vaikutuksensa ja että se on olemassa, jotta joku muu voisi liittyä siihen. Kun esteettinen lähestyy eettistä yli taiteilijan aikomusten tai kontrollin, nousee esiin uusia taiteellisia vaikutuksia. Kanssatodistaminen rikkoo esteettisen alueen ilman mitään tiettyä teemaa tai tarkoituksellista viestiä.

Matriisinen transferenssi (matrixial transference)

Freudille transferenssi eli tunteensiirto (Übertragung) tarkoitti tunteen tiedostamatonta uudelleenkohdistumista toiseen yksilöön, minkä ajateltiin aluksi haittaavan psykoterapiaa ja potilaan paranemista. Myöhemmin Freud kuitenkin alkoi ajatella, että transferenssisuhdetta on pikemminkin käytettävä terapiassa: koska potilas toistaa tiedostamattaan psykoterapeuttiin tunteita, jotka olivat alun perin kohdistuneet hänen läheiseensä tai muuhun merkittävään ihmiseen – esimerkiksi rakkaus isää kohtaan saattoi muuntua rakkaudeksi terapeuttia kohtaan – psykoanalyytikon tuli havainnoida, kuinka potilas suhtautuu häneen, ja päätellä siitä, kuinka potilas on suhtautunut isäänsä.

Työstäessään transferenssin ideaa Freud huomasi, että analysoitavan tiedostamaton lähettää jotakin analyytikon vastaanottavalle tiedostamattomalle, joka puhelinvastaajan tavoin tulkitsee elektronisen värinän ääniaalloiksi. Freud piti tätä kummallista lähetystä osana potilaan ja analyytikon välistä tiedostamatonta kommunikaatiota, mutta ei suonut sille käsitteen statusta. Freud puhui myös yleisemmin taipumuksesta transferenssiin eli siitä, kuinka potilaat ovat avoimia henkilöiden väliselle vaihdolle, vaikutuksille ja vaikuttuvuudelle. Freud tarkkaili analyyttisissa istunnoissa ilmenevää ideoiden ja ajatusten suoraa, psyykkistä transferenssia (ajatus-transferenssi), jota hän piti yksilöiden välisen kommunikaation varhaisena menetelmä – menetelmänä, joka oli saattanut säilyä ”taustalla”, vaikka olikin psykogeneettisen evoluution aikana korvautunut menetelmällä, joka soveltuu paremmin tiedonsiirtoon aistielinten poimimien signaalien avulla.

Freudille lähetys analyyttisen hoidon aikana oli kuitenkin yksisuuntaista: potilaalta analyytikolle, jonka mielessä tieto jäsentyy ja joka sitten esittää sen potilaalle. Toisin sanoen analyytikko ei lähetä, vaan esittää ja artikuloi. Kun Lacan työsti Freudin teoriaa, hän keskittyi symboliseen artikulaatioon ja jätti transferenssin idean vähemmälle huomiolle. Winnicott ja Bion puolestaan kehittivät yksisuuntaisen prosessin ideaa äidillisessä tiedossa nousevana vastaanottokykynä. Matriisinen transferenssi täytyy kuitenkin selkeästi erottaa Freudin ennakoivasta mielteestä, Melanie Kleinin projektiivisesta identifikaatiosta ja Bionin alfa-funktiosta.

Ajatus matriisisesta transferenssista tarkoittaa monisuuntaisia psyykkisiä liikkeitä ja vaihtoja, joita syntyy sikiömäisissä läpikulkutiloissa ei-minän (kuten tuleva äiti) ja minän (kuten esisubjekti) välillä. Näiden ”lähetysten” luoma tiedostamaton tieto on kuin äidillinen tieto lapsesta, ja se luo myös vauvan tiedon maternaalisesta psyykestä. Matriisisen transferenssin piiri palvelee tätä välittymistä ja kytkeytymistä. Vaikka kytkeytyminen ja muodonmuutos tulevat erimerkiksi analyysissa esiin subjektien välisen ”kommunikaation” kehikossa, ne eivät ole siitä riippuvaisia, vaan nojaavat huomattavasti arkaaisempaan tiedonsiirron kykyyn. Affektiiviset ja mentaaliset aallot ja niiden jättämät jäljet poikkikirjautuvat matriisisen transferenssin aikana. Kytkeytymisen ja affektiivisen kommunikaation prosessin jäljet syöpyvät samanaikaisesti useisiin olentoihin, mutta ilmeten kuitenkin eri tavoin jokaisessa. Esimerkiksi lapsi tuntee äitinsä resonanssin ja välittyvän tiedon kautta, ja eriyttäminen on alullepanevaa. ÄitiToinen lähettää tietoa ja osallistuu lapsessa nousevaan eriytymisen prosessiin ennen syntymää ja syntymän jälkeen, yhdessä tunnettujen aaltojen kautta ja moninaisin resonoivin keinoin.  Matriisisen transferenssin ainutlaatuisuus on siinä, että sen piirissä ei voi olla kytkeytymättä tähän tai tuohon muukalaiseen. Minä tulen olemiseen rajakytkeytymisen transsubjektiivisessa ulottuvuudessa, missä intimiteetti ja vieraus liittyvät lukemattomin säikein yhteen. Tässä ulottuvuudessa subjekti on osittainen subjekti kokonaiseksi kerätyssä subjektissa, jonka psyykkiset jäljet ylittävät kaikki yksilöllisen subjektin rajat.

Matriisinen transferenssi työskentelee rikkoakseen ikuisen psyykkisen toiston ja löytääkseen uusia kytkeytyviä rihmoja ja lankoja. Se luo jotain, mitä Deleuzen termein voisi kutsua eroksi toistossa.

Matriisisessa transferenssissa resonanssi ja lähetys eivät toisin sanoen ilmaise samuutta tai menneen toistoa, vaan eriytymistä ja uuden luomista. Affektiiviset ilmiöt kuten ihailu, hämmästys, ahdistus ja syvä kunnioitus, kätkeytyvät matriisiseen transferenssivalmiuteen. Niihin läheisesti liittyvät ilmiöt, kuten ihmetys, kauhu, myötätunto, empatia ja mielten välinen vaihto, on kätketty taipumukseen, joka saa myös taiteilijan kytkeytymään matriisiseen transferenssiin. Taiteilija muuttuu osasubjektiksi ja itse taideteos myötätuntoiseksi, eroottiseksi alueeksi, joka kytkeytyy katsojan kanssa ilman ”kommunikaatiota”. Tiedostamattoman osittaisissa ulottuvuuksissa jaetut, vaihdetut ja hajaantuneet esteettiset matriisiset säikeet houkutellaan ja jaetaan, ja ne osallistuvat sekä taidetyön traumatisoivaan että parantavaan potentiaaliin.

Eros (Eros)

Eros on viestin ja kytköksen, tulkinnan ja tiedon lähettiläs, joka työskentelee läpikulun, muutoksen ja vaihdon tilassa. Hänen työnsä myötä eroottisen rajatilan aukeaminen on mahdollista. Eros kietoutuu häneen itseensä sulkeutuneeseen toiseen, vie eteenpäin ja luo kytkeytymisen keinoja transferenssin prosessissa. Samalla hän tulkitsee toiselle kohtaamista.

Eros löytyy esimerkiksi psykoanalyytikon itselleen asettamasta vaatimuksesta, että on työskenneltävä kohtaamisen ja halun toteutumisen hyväksi, jotta pystyisi kytkeytymään liittoutumiseen (eikä objekteihin tai toisiin objekteina) ja nostamaan sen esiin tiedostamattomasta. Kyse on eroottisesta halusta, ei ainoastaan analysoitavan, vaan myös analyytikon halusta, joka kytkeytyy subjektien välisiin transferenssisuhteisiin. Eroottinen halu ei ole seksuaalista halua, vaan kaipausta transsubjektiiviseen kytkeytymiseen ja kytkeytymisen liikkeeseen itseensä. Se nostaa esiin jäljet, jotka aiempi kaipaus on jättänyt jälkeensä, ja stimuloi Erosta ja saa uusia kytköksiä nousemaan esiin. Eros on myös halua sellaisten subjektiivisten liikkeiden paljastamiseen, joiden reitit menneisyydessä on pysäytetty ja suljettu.

Eros on henkistä hedelmällisyyttä ja yhdessätulemisen liikettä fyysisen, psyykkisen ja henkisen ”raskauden” laajetessa. Se merkitsee luovaa, rajoja rikkovaa ja intiimiä kaipuuta toisen ihmisen luo ”naisena”. Kun naisellinen, matriisinen Eros herää haluksi yhdessätulemiseen, syntyy hauras, luomisvoimainen ja vaarallinen tila, jossa altistutaan erottautumattomuudelle eriytymisen ytimessä.

Useus (severality)

Useus on erityislaatuinen sommittuma. Se merkitsee usean, mutta ei loputtoman monen, kohtaamista. Useus ei ole ”yksi” kollektiivinen psyyke tai ”yksi” subjekti. Se ei ole myöskään ”kaksi” subjektia symbioosissa tai erossa, eikä myöskään intersubjektiivinen suhde. Se ei ole loputon moneus tai rihmasto. Useus viittaa matriisiseen sfäärinä ja esi-inhimillisenä vaiheena. Useus tarkoittaa erityisesti affektiivista ja mentaalista jakamiskykyä ja ei-jakamisen mahdottomuutta, joka kestää, liikuttaa ja kehittyy läpi koko elämän. Affektiivisen erossa-jakamisen kesto, jonka mallina raskauden keston aika-tila-tapahtuma toimii, muodostaa useiden jakamisen potentiaalisuutta. Usean kohtaaminen tarkoittaa subjektiivisten hetkien erityisiä kokonaisuuksia, jotka nousevat esiin, aktivoituvat ja aktivoivat psyykkisen resonassi-camera obscuran erityisissä yksilöissä, jotka osallistuvat kytkeytymisen erityisiin kokemuksiin. Useudessa havaitsemattomien, mutta jaettujen matriisisten kohtaamistapahtumien psyykkisten hetkien jäljet nousevat esiin usean osallistujan välillä, jotka tulevat yhteen ja tässä prosessissa muuttuvat useudeksi eli saman alisymbolisella tasolla toimivan matriisisen verkon osasubjekteiksi. Useus on subjektiviteetin välttämätön edellytys, jota ilman matriisinen subjektivoitumisen kerrostuma ei voi luoda tai tulla luoduksi. Vain useus mahdollistaa yhdessätulemisen. Jos useutta vastaan hyökätään tai se kielletään, karkotetaan tai nielaistaan, minä kutistuu kasaan, jäädyttää rajojen tulevat kynnykset, tuhoaa niiden johtamiskyvyn ja muuttaa ne jähmettyneiksi rajoiksi.

Kirjallisuus

Bateson, Gregory (1972). Steps to an ecology of mind. Collected essays in anthropology, psychiatry, evolution, and epistemology. Chicago: The University of Chicago Press.
Benjamin, Walter (2000). The critique of violence. Selected writings. Vol. 1. Toim. Marcus Bullock & Michael W. Jennings. Cambridge: Harvard University Press, 236–253.
Berardi, Franco (2006). Tietotyö ja prekaari mielentila. Suom. Mikko Jakonen ym. Polemos-sarja. Helsinki: Tutkijaliitto.
Berardi, Franco (2007). The pathologies of hyper-expression. Discompart and repression. Käänt. Arianna Bove. Art and Police. Transversal, 10.
Berardi, Franco (2009). The soul at work. From alienation to autonomy. Käänt. Francesca Cadel & Mecchia Giuseppina. New York: Semiotext(e).
Berardi, Franco & Virtanen, Akseli (2010). Parvi/Häiriö/Mielivalta. Niin & näin filosofinen aikakauslehti, 66 (3), 35–44.
Butler, Judith (2009). Brachan työstä – On Bracha’s work 2009. Helsinki: Aivojen yhteistyön muistivihkot.
Deleuze, Gilles (1991). Bergsonism. Käänt. Hugh Tomlinson ja Barbara Habberiam. New York: Zone Books.
Deleuze, Gilles (1997). Difference & repetition. Käänt. Paul Patton. Lontoo: The Athlone Press.
Deleuze, Gilles & Guattari, Félix (1993). Mitä filosofia on? Suom. Leevi Lehto Helsinki: Gaudeamus.
Deleuze, Gilles & Guattari, Félix (2007). Anti-Oidipus. Suom. Tapani Kilpeläinen. Helsinki: Tutkijaliitto.
Ehrenberg, Alain (1988). La fatigue d’être soi: dépression et société. Paris: Editions Odile Jacob.
Ettinger, Bracha L. (2009). Yhdessätuotanto. Toim. Akseli Virtanen. Suom. Leena Aholainen, Heidi Fast, Elina Latva, Katve-Kaisa Kontturi, Tero Nauha, Marja Sakari. Polemos-sarja. Helsinki: Tutkijaliitto.
Ettinger, Bracha L. & Virtanen, Akseli (2005). Art, memory, resistance. Framework: The Finnish Art Review, 4, 42–45.
Fast, Heidi (2010). An emergent tuning as a molecular organizational mode. INFLeXIons, 4. Transversal fields of experience.
Freud, Sigmund (1972). Ahdistava kulttuurimme. Suom. Erkki Puranen. Helsinki: Weilin + Göös.
Guattari, Félix (2008). Kolme ekologiaa. Suom. Anna Helle ym. Polemos-sarja, Helsinki: Tutkijaliitto.
Guattari, Félix (2010). Kaaosmoosi. Suom. Mariaana Fieandt-Jäntti ja Heikki Jäntti. Polemos-sarja. Helsinki: Tutkijaliitto.
Hillman, James (1972). Pan and the nightmare. Two essays. Dallas: Spring Publications.
Lazzarato Maurizio (2006a). Kapitalismin vallankumoukset. Suomentanut Leena Aholainen et al. Polemos-sarja. Helsinki: Tutkijaliitto.
Lazzarato, Maurizio (2006b). “Semiotic pluralism” and the new government of signs. Homage to Félix Guattari. Käänt. Mary O’Neill. Language of things. Transversal, 1.
Murano, Luisa (2006). L’ordine simbolico della madre. Roma: Editori Riuniti.
Nauha, Tero & Virtanen, Akseli (toim.) (2009). Bracha L. Ettinger: Fragilization and Resistance. Exhibition Catalogue. Helsinki: Kuvataideakatemia & Aivojen yhteistyön muistivihkot.
Nietzsche, Friedrich (1969). Moraalin alkuperästä. Pamfletti. Suom. J. A. Hollo. Helsinki: Otava.
Pelbart, Peter Pál (1994). Un droit au silence. Félix Guattari: Textes et entretiens. Vol. 2. Chiméres, 23, 169–178.
Pelbart, Peter Pál (2009). Vida Capital. Ensaios de biopolítica. São Paulo: Iluminuras.
Virno, Paolo (2006). Väen kielioppi. Suom. Inkeri Koskinen. Polemos-sarja. Helsinki: Tutkijaliitto.
Virtanen, Akseli (2006). Biopoliittisen talouden kritiikki. Modernin talouden loppu ja mielivallan synty. Polemos-sarja. Helsinki: Tutkijaliitto.
Virtanen, Akseli (2007). Mutaation alue. Vagus, nomos, multitudo. Iconoclast publications 9. Porin taidemuseon julkaisuja 86. Pori: Porin taidemuseo.
Virtanen, Akseli (toim.) (2009). Johdanto Bracha L. Ettingerin yhdessätuotantoon. Helsinki: Aivojen yhteistyön muistivihkot. www.mollecular.org

Guattari–mestarikurssilla , jolle ovat osallistuneet kanssamme mm. Franco Berardi, Gary Genosko, Brian Massumi, Bracha L. Ettinger, Erin Manning, Peter Pál Pelbart, Ueinzz Theatre Company, Luca Guzzetti ja Sakari Hänninen, olemme tutustuneet Félix Guattarin ja Bracha L. Ettingerin tuotantoon ja kehitelleet ilmaisun sommitelmia, ryhmässä olemisen modaliteetteja ja ”sielun liikahduksia”, jotka pakenevat itsestäänselvyyksiä ja kyynisyyden automatismeja ja niihin kuuluvaa merkityksellistymistä: jotka luovat vastarintaa ”molekulaarisella tasolla”. Mestarikurssilla ei ole ollut kyse Guattari-eksegetiikasta, sen varsinaisena kohteena ja sisältönä ei ole ollut vain jokin teoreetikko tai teos, vaan aivojen yhteistyön ja myötätuntemisen organisaatio. Tämä on se kone, jota olemme pyrkineet rakentamaan. Kurssi on koostunut seuraavista työpajoista: Ecologies of Power (Franco Berardi, Luca Guzzetti, Sakari Hänninen, 15.–17.5.09), Ecologies of Resistance (Bracha Ettinger, Brian Massumi, Erin Manning, 19.–22.8.09), Experiments in Organization (Gary Genosko, Peter Pál Pelbart, Ueinzz Theatre Company 16.–22.11.09), Exhausted Subject, Impossible Community (Franco Berardi, 6.–7.4. & 21.–24.4.10), Cartographies of Exhaustion (Peter Pál Pelbart 18.–21.4.11), Art, Therapy, Life (Bracha L. Ettinger 26.–29.4.11). Ja siihen pohjaavia julkaisuja ovat mm. A. Virtanen (toim.) (2009), Johdanto Bracha L. Ettingerin yhdessätuotantoon; T. Nauha & A. Virtanen (eds.) (2009), Bracha L. Ettinger: Fragilization and Resistance; Judith Butler (2009), Brachan työstä – On Bracha’s work 2009; Bracha L. Ettinger (2009), Yhdessätuotanto; Félix Guattari (2008), Kolme ekologiaa; Félix Guattari (2010), Kaaosmoosi; Franco Berardi & Akseli Virtanen (2010), Parvi/Häiriö/Mielivalta; Heidi Fast (2010), Emergent tuning as a molecular organization mode.