Mollecular organization studies the functioning of semio-capitalism and develops soft technologies of cooperation, tools for building the impossible communities of abstract work and its performers. Molle is a laboratory of schizoanalysis. We operate in the soft stomach, “il ventre molle“, of arbitrary power. Or more precisely: we are the soft belly of arbitrary power. Mollecular organization is a group of losers, sad figures, dark souls, cynical opportunists and depressed princesses. We are not tough or macho, we are soft and wet, impotent and feeble. We don’t march or demonstrate. We have difficulties in getting up from the bed.  We are molle people, the future of cooperation.

Mikä antaa meille elämää?

Bracha L. Ettinger ja Akseli Virtanen

Suomentanut Heidi Fast

Akseli Virtanen: Haluaisin ensin puhua hieman siitä mitä olemme tehneet, mitä olemme tehneet yhdessä. Kun tapasimme, ensin oli tietysti Trans-Siperian seikkailumme ja ”Hyppy”, joista on puhuttu paljon jo muualla. Mutta palataan viime vuoden elokuuhun, Yhdessätuotanto-kirjan tekemiseen, seminaarisarjaan Helsingissä ja Turussa sekä Haurastuminen ja vastarinta -näyttelyyn Kuvataideakatemiassa. Minusta se tai tämä tapahtumien sarja oli suoraa jatkoa niiden teemojen kokeilulle ja kehittelylle, jonka aloitimme eksplisiittisesti jo Hyppy-teoksessa. Se oli jatkoa myös ajatuksille, joista tuli Yhdessätuotantoa tehdessämme koko ajan vahvempia ja selkeämpiä, ainakin minulle. Sen jälkeen kun tapasimme, Hypyn tekemisen jälkeen, josta olen edelleen sitä mieltä, että se pystyi “koskettamaan sielua”, kuten Deleuze sanoo (en usko että koskaan unohdan sitä), niiden mikro-organisatoristen katastrofien jälkeen, joita olemme yhteistyöyrityksissämme Suomessa kohdanneet, prekaarin elämän julman kokemuksen jälkeen, kaiken masentuneisuuden ja eurooppalaisen yhteiskunnan tulevaisuudennäkymien vastenmielisyyden ja umpikujien jälkeen, kaiken tämän jälkeen… sen kokemuksen jälkeen, että käsittelemäsi teemat – kuten haurastuminen, yhdessätuotanto, toisen trauma, kohtaamistapahtuma, myötätunteminen, kanssatodistaminen – ovat välttämättömiä, koska vanhat ideaalit ja tavat rakentaa itsenäisyyttä ja hyvää elämää tuntuvat vain johtavan alistumiseen ja kaiken autonomian menettämiseen… kaiken tämän jälkeen, minusta on tuntunut, että olemme yhdessä oikealle tiellä. Kaiken tämän jälkeen…. Olen tuntenut kummaa kytkeytymisen halua, eroottisen matriisisen yhteyden halua, lumovoiman ja yhdessätuotannon hetkien lisäämisen halua. Mitä olemme mielestäsi tehneet?

Bracha Ettinger: Hyppy tapahtui viimeisellä hetkellä ajatellen yhdessäkuljettavaa matkaa. Suurin osa siitä prosessista, jonka osa tunsin olevani, oli itse asiassa näkymätöntä. Tämä näkymätön prosessi ravitsi järjetöntä impulssiani muuntaa spontaani hypyn ele taiteelliseksi Hyppy-performanssiksi. Junamatkan ajan aina Hypyn tapahtumahetkeen asti ilmassa oli paljon monilla eri tasoilla tapahtuvaa jakamista, niin haluttua kuin ei-toivottuakin, sekä erilaisia ilmeisiä ja näkymättömiä konflikteja. Olin kuitenkin jatkuvassa kosketuksessa itsessäni ja toisissa alituisesti uudelleenvirittyvällä haurastumisen ja vastarinnan tasolla, jossa vastarinta – ainakin omani – kohdistui yhtäältä narsistiseen itseen ja esiorganisoituihin, jähmeisiin yksilöllisiin projekteihin, toisaalta taas kollektiivisen esiorganisoidun ryhmätoiminnan tasolle. Minä imeydyin sisään salaisesta, piilotetusta yhdessäasuttamisen/yhdessäsopeutumisen prosessista tietoiseksi tulemiseen; salaiseen siinä mielessä, että tiedostamaton muotoutui kuljetettavana olemisen ja liittymisen epävakauttavan liikkeen ”kotoisassa” [”heimliche”] ilmapiirissä. Toin taidetyöprojektiani varten (ymmärtäen ”Capturing the moving mind:in” taideprojektina) matkalle mukaan joitain muistikirjojani pienessä portfoliossa. Matkan aikana jätin joitain niistä  hienovaraisesti auki hytissä, tuoden ne esille puoliksi piilottaen, ja joka päivä tein muistiinpanoja, erityisesti unista. Prosessi kulki minulle luentotapahtumasta muistikirjoihin ja kohtaamistapahtumiin ja takaisin luennointitapahtumiin keskustellen, kirjoittaen, piirtäen. Liityin toisiin muistikirjat kädessäni, kuin ne olisivat olleet kehoni, mieleni ja käsieni jatkumoa, ohimennen, kuten aina. En keskustellut niistä, en paljastanut niitä “katsottaviksi” millään organisoidulla tavalla. Muistikirjat olivat studioni jatkumo, sisäpuoli ulkopuolessa; sisäpuoli, joka toisinaan kytkeytyy ulkopuoleen, mutta enimmäkseen toisten sisäpuolien kanssa – studio, joka muistikirjojen mukana on joka paikassa – jo tämä oli osa matkan itsensä ajattelemista merkitsevänä mutta tuntemattomana prosessina. Jaoin silloin tällöin muistikirjat toisten kanssa, näyttäen mitä ne sisältävät, piirtäen toisia kuunnellessa. Toin niiden avulla mukanani esiinsukeltavaan jaettuun mielelliseen tilaamme fyysisesti jälkiä mennestä ja toisista. Kysyin sinulta ja joiltain toisilta joka päivä: ”mitä taide on?” Se tapahtui kaikessa yksinkertaisuudessaan, ilman muodollisuuksia. Kirjoitin kaikkien vastaukset muistiin ja pyysin heitä allekirjoittamaan ne. Tämä tapahtui hienotunteisesti – mutta oli jo tapahtuma. Kun seuraavana päivänä kysyin samalta ihmiseltä: ”mitä taide on?”, vastasivat jotkut uudella, erilaisella tavalla ja olivat toisinaan tietoisia siitä, että heidän vastauksensa oli muuttumassa; toiset sanoivat: olet jo kysynyt minulta tätä aiemmin, tai mitä kauemmin aikaa kului, yhä useammin: ”en tiedä enää”. Toisia kysymys huvitti, toisia ärsytti, mutta niin kysymys alkoi kuitenkin kulkea usean meistä matkassa aina siihen mittaan saakka, että läpi Hypyn jälkeisen yön istuimme Pekingissä keskustelemassa – nimenomaisesti – siitä ”mitä taide on?”. Tämä prosessi ravitsi valmiuttani yhdessäesiinsukeltamiseen itsehaurastumisen ja luottamuksen tilassa ja avitti sisäpuolelta sisäpuolelle tapahtuvaa poikkiliittymistäni toisten kanssa muistikirjatilan välityksellä, joka on jo itsessään hyvin monikietoutunut, intiimi ja ekstiimi sekä nestemäinen. Luottamuksesta kiinnipitäminen oli uudelleenvirittämisen prosessi jo itsessään, luottamuksen säilyttäminen, ihmetyksen säilyttäminen, hämmästyneisyyden tilasta kiinnipitäminen, palaaminen luottamukseen, palaaminen kunnioitukseen, ahdistuksen eristäminen, tilan salliminen yllätyksille, reaktiivisen kriittisyyden taipumuksesta ylipääseminen, joka on minulle aistitonta ja päätyy vastustamaan kritiikkiä – tämä ei ole helppoa. Kriittisyys on yksinkertaisempaa reaktiivisessa mielessä; me näimme, kuinka se voi purskahtaa ulos ilman mitään syytä, tai narsistisesta ylpeydestä. Kunnioituksesta kiinnipitäminen on monikietoutunut mielellinen liike. Jos merkityksellinen muutos on tapahtumaisillaan, on riskejä, joita yksilöllisellä tasolla on otettava. Riski joutua naurunalaiseksi tai häpäistyksi tulemisen riski esimerkiksi, tai riski tulla kritisoiduksi tai riski kokea syyllisyyttä. Prosessiin luottaminen oli joillekin meistä sietämätöntä, niinpä arvostelu, syyllistäminen ja hylkääminen alkoivat; ilmapiiri latautui. Elämä on suhteiden tuolla puolen tapahtuvaa sisäpuolien kohtaamista. Meillä on kuitenkin taipumus etsiä intersubjektiivisia syitä monille prosesseille ja jättää huomiotta, miten transsubjektiivisuus työskentelee; transsubjektiivisuus, johon nämä mekanismit eivät istu. Et voi luottaa toiseen, kun et koe olevasi luottamuksen arvoinen, etkä voi antautua lumovoiman vietäväksi, jos luottamustasi toisia kohtaan ja itseluottamustasi on loukattu. Näetkö siis, vastarinta on ennen kaikkea itseäsi kohtaan. Se on erilaista kuin kritiikki, tai on erilaista kritiikkiä, sellaista, joka ei käytä/väärinkäytä toista objektinaan. Joskus minusta tuntuu, että ymmärrän paremmin mehiläisiä, perhosia ja lintuja. Lapsena olin lumoutunut perhosista ja linnuista ja ymmärsin, kuinka ne ovat poikkiliittyneitä; tunsin, että ne tuntevat toisensa kuin sisältäkäsin. Minä olen myös sellainen. Tällainen aistiminen ei nojaa aisteihin: siinä on kyse taajuuksien ja värähtelyjen aistimisesta.

AV: Tällaisessa aistimisessa merkit ja asiat sitoutuvat toisiinsa riippumatta subjektiivisesta kontrollista, jota me, yksittäisten ilmaisujen subjektit, luulemme voivamme harjoittaa siihen. Kyse on eräänlaisesta koneisesta logiikasta, tai transsubjektiivisesta tilasta, jonka tasolle haluaisit siirtää tiedostamattoman ja subjektiviteetin tuotannon tarkastelun. Koneisesta siis Guattarin mielessä. Siellä tämän tuotannon osittaiset tekijät eivät ole välttämättä inhimillisiä, eivätkä sen prosessit toimi representation tai merkityksellisyyden kautta, vaan affektiivisen tartunnan tai purkauksiin, taajuuksiin ja värähtelyihin virittymisen tasolla, jolla ne vain alkavat tapahtua sinulle, sinusta huolimatta, sinusta vapaana. Tähän kytkeytyminen vaatii eräänlaista paattista herkkyyttä.

BE: Joskus tästä, mehiläisenä tai lintuna olemisesta, tulee sietämätöntä, ja silloin tarvitsen paljon hiljaisuutta, autistista retriittiä. Tämä autistinen retriitti ei ole Kosmoksen kanssa kytkeytymistä vastaan – se on sitä varten. Muistikirjat ovat ilmaisuväline myös tätä varten. Ne ovat jokaisen tilan muuttamista studiokseni, missä vain; paikaksi sulkeutumisille ja avautumisille. Ne suovat maagisia hiljaisuuden hetkiä missä olosuhteissa hyvänsä – ja siten eräänlaisen vapauden.

AV: Singulaarisen kulkeutumisen ja kehittymisen ja kosmoksen suhde voi olla onnellinen, mutta se voi myös muuttua kestämättömäksi, romahduksen ja kriisin hetkeksi, jossa paattisen ulottuvuuden kasvamisesta seuraakin ulkopuolelle jääminen, maailmasta tulee liikaa. Puhut tavasta ajatella individuaatiota potentiaalisuuden tai jatkuvasti muuntuvien jännitteiden, kvanttisuhteiden, intensiteettien kynnysten sarjana, jota kannamme mukanamme, itsessämme. Se avaa ajatuksen itsehaurastumisen tai epäyksilöllistymisen hetkestä, joka saattaa käynnistää tulevaisuuteen avoimen prosesssin.
Se saa minut ajattelemaan Kafkan Gregorin äänen värinää, joka alkaa sotkea sanoja. Se ei kuulu merkitykselliseen kieleen eikä se ole laulua tai organisoitua musiikkia, vaikka se saattaa vaikuttaa siltä. Se pelkästään toimii, eikä sillä ole tarvetta tulla tulkituksi tai laitetuksi merkitsevään muotoon. Perspektiivi siirtyy merkityksestä itse kieleen, kielen aineellisuuteen ja aineellisuuden ei-merkitykselliseen ilmaisuun, joka puhuu suoraan aistimellisen kanssa. Esimerkiksi lapsilla on tämä maaginen kyky koskettaa kieltä toistamalla sanaa, jonka merkitys on vain epämääräisesti tuttu, niin että se alkaa värähdellä ja vääntyillä lakaten olemasta representatiivista ja alkaen liikkua vailla merkityksellisyyden rajoituksia. Siitä tulee minotaarista.
Eikä nyt ole kyse sanaleikistä tai metaforasta. Kafkalla Gregor-eläin ei puhu ”kuin” ihminen, vaan löytää kielestä tonaliteetteja, joilta puuttuu merkityksellisyys. Sanat eivät ole itsessään ”kuin” eläimiä, niillä ei ole eläimellisiä ”piirteitä”, vaan ne kiipeilevät, haukkuvat ja maukuvat itse. Ne ovat oikeita kielellisiä eläimiä, hyönteisiä ja koiria, mehiläisiä ja perhosia. Tällaisten epätasapainoisten, ennakoimattomien elementtien vuorovaikutus kuuluu muutoksen alueelle, ne ovat mutaation paikka, muutoksen ainetta. Tämä on se alue, jolla Guattarin skitsoanalyysi oli tarkoitettu toimimaan, käsittelemään tällaisen vuorovaikutuksen semioottisia ja materiaalisia piirteitä. Joka tapauksessa on selvää, että politiikka, joka korostaa vain puhetta, kieltä ja merkitystä, tai näkee ne poliittisen ilmaisun ainoina muotoina, on tänään heikkoa.

BE: Olet oikeassa, me emme puhuneet vielä, mitä vapaus voisi tarkoittaa tässä kaikessa. Haurastuminen ja vapaus… Siellä missä on vainoharhaisuutta, ei ole vapautta. Toisessa vaiheessa sinä, Marja (Sakari) ja Tuula (Karjalainen) Kiasman näyttelyn kuraattoreina asetitte Hyppy-videon näytteille muistikirjavitriinieni viereen. He olivat runsaskätisiä antaessaan minulle upean tilan muistikirjainstallaatiolle, tilan erillään, jossa ne saattoivat hengittää. Muistikirjat, joihin ihmisten vastaukset oli merkitty, yhdessä aiempien muistikirjojen kanssa, jotka pysyivät suljettuina portfoliossa, tai avautuivat junan hyllyillä ja sängyillä, kytkeytyivät toisiin muistikirjoihin aiemmilta vuosilta. Tämä näytteillepano kaiketi antoi tiettyä perspektiiviä pitkälle kohtaamistapahtumisen prosessille Trans-Siperian junassa; se myös toi keskiöön piilotetun ja epämuodollisen. Kun muistikirjat jo olivat museolla, mietin itsekseni, miten hullua oli päästää kaikki ne ulos studiostani, joten pyysin Marjaa ja Tuulaa varmistamaan, että joku skannaa ne siltä varalta, että ne tippuvat mereen paluumatkalla. Näin sai muistikirjojen skannografiaprojekti alkunsa. Ja skannografiathan olivat siten esillä näyttelyssä Kuvataideakatemiassa. Hypyn hetki oli minulle siis reaalinen ja symbolinen päätös tuolle reissulle ja leimasi jälkikätisesti aktivoiden koko prosessia tuomalla joitakin – tosin ei kaikkia – sen potentiaaleja näkyviksi ja antamalla muutamille meistä uuden alun; mutta tämä hetki tapahtui keskellä prosessia, osana yhdessätuotannollista haurastumista ja vastarintaa. Kuin spiraalissa, se, mikä olisi kyennyt sulkemaan ympyrän, oli tilaisuus uudelle alulle, jonka jotkut meistä – ja sinä ja minä – tunsimme.
Oleminen yhdessä, matkustaminen yhdessä, pyrkiminen työskentelemiseen yhdessä tai projektien suunnitteleminen yhdessä, edes näissä tapauksissa älä lupaa yhdessäilmaantumista ja yhdessätuontantoa. Olit oikeassa kun sanoit Turun seminaarissa, että mahdollisuus jokaisen ryhmäytymisen prosessin potentiaalisesti tuhoavaan vainoharhaisuuteen ja valtapeleihin on aina olemassa. Yhdessäilmaantuminen on lupaus, muttei ole yksinkertaisesti annettavissa. Yhdessätuotannon ihmettä ei anneta, eikä sitä voi luvata. Lumovoima on spontaania, mutta jotta se ei jähmettyisi pahaksi silmäksi tai räjähtäisi raivoksi ja kateudeksi, häpeäksi ja inhoksi, se tarvitsee syvästi kunnioittavaa ihmetystä ja myötätuntoa. Tietynlainen tietoisuus, kuten tietynlainen itsestä irti päästäminen, ovat osa luovalle alueelle avautumista. Se, mitä kutsun yhdessätuotannoksi, sisältää syvästi kunnioittavaa ihmetystä ja siksi jonkinlaista viattomuutta tai prosessiin luottamista kohtaamistapahtumisessa rajakytkeytymisen aikana. Jokainen kohtaaminen ei siis ole kohtaamistapahtuma. Jokainen tapahtuma ei kurotu elähdytetyn-elovoimaisan Asian tasolle. Tuomme jokaiseen nykyhetkeen ”yhdessä”-mahdollisuuden; niin aiemmista kohtaamisista kumpuilevia erilaisia kokemuksia kuin erilaisia virtualiteettejakin. Yhdessätuotannon tasolle päästäksemme tarvitaan kuitenkin syvästi kunnioittavaa ihmetystä ja Erosta. Erilaiset prosessit voisivat johtaa Hyppyyn, mutta se, mitä siitä todellisuudessa hedelmällisinä yhteistyöprojekteina seurasi muutamille meistä, oli tämä valtava voimanponnistus, johon sinä ja ystäväsi halusitte ryhtyä: esseitä, käännöksiä, maaperän valmistelemista näyttelylle, näyttelykatalogi, kirjoja, luentoja, seminaarisarja, konferenssi – itse asiassa se olen minä, jonka tulee asettaa kysymys sinulle: mikä mielestäsi voi kannatella niin suunnatonta ponnistusta, halun uudistamista jokaisen kriisin jälkeen, halun kiihottamista siihen pisteeseen saakka, jossa tämä kaikki on saavutettavissa – mikä on sen tunteen lähde, että panoksena sinulle ja jokaiselle osallistujalle on selvästikin jotakin tärkeää; mikä sai teidät kurottamaan kohti matriisisen eroottisen kytkeytymisen halua; mikä näkemään häivähdyksen lumovoiman hetkien lisääntymisestä; mikä piti yhdessätuotannon toivoa yllä – ja sai sen todella tapahtumaan?

AV: Minusta tuntuu, että tarvitsemme uskoa mahdolliseen maailmassa, joka tuntuu olevan romahtamassa jatkuvasti. Uskon luomista maailmassa, jossa mahdollinen kokonaisuudessaan vaikuttaa ehtyneeltä. Maailmassa, jossa ei ole mahdollista, mikään ei voi muuttua. Siellä tulevaisuus ei ole lupaus, vaan uhka. Se on maailma, jossa olemme kadottaneet kaiken jaetun, solidaarisuuden, yhteistyön mahdollisuuden.
Ajattele esimerkiksi Euroopan talouskriisiä tällä hetkellä. Se on kriisi, jota ei voi ratkaista taloudellisesti. Lamaannus ja luottamuspula ei ole vain taloudellista, vaan yhtä paljon psyykkis-sosiaalista. Työn prekarisaatio on muuttanut yhteiskunnan maisemaa niin, että tietoinen rekompositio – joka tarkoittaa yhteiskunnallista ja kulttuurista prosessia, joka mahdollistaa työn ja yleisen ymmärryksen (general intellect) sirpaleiden muodostua tietoiseksi subjektiviteetiksi – vaikuttaa mahdottomalta. Siirtolaiset, laittomat maahanmuuttajat, prekaarit työntekijät, kognitiiviset työntekijät,  kulttuurityöntekijät, korkeasti koulutetut humanistinaiset. He kaikki jakavat saman heikkouden tilan, mutta ovat kykenemättömiä löytämään yhteistä maaperää solidaarisuudelle, millekään yhteiselle organisoitumiselle tai taistelulle. Tämä on seurausta työn sirpaloitumisesta ja prekarisoitumisesta, josta on tullut tuotannon organisoinnin pysyvä tila, sekä työn kognitivoitumisesta ja affektoitumisesta, joka imee kaiken älyn ja halun energian työn piiriin ja tekee siitä ainoan panostamisen alueen, sekä taloudellisesti että psykologisesti. Se näyttää tuhoavan todelliset elävät suhteet ja kuluttaa ja neutralisoi tieto- ja tunnetyöläisten kaiken elävän energian. Tuloksena on eräänlainen an-estesia, oleminen ilman tuntemista, josta opportunismin ja kyynisyyden kaltaiset mielentilat ja niiden tärkeys työelämässä ovat ehkä selvimpiä esimerkkejä.
Myös kokemus kapitalismin globalisaation vastaisten liikkeiden tuloksista viimeisenä kymmenenä vuotena osoittaa minusta yhteiskunnallisen autonomian mahdottomuutta. Taloudellinen taantuma ei ole seurausta rahamarkkinoiden hulluudesta ja ahneudesta, vaan tästä yhteiskunnallisen elämän devitalisaatiosta, sen elinvoiman taantumasta. Ajettele paniikin ja masennuksen tunteiden järkyttävää kasvua ja yhteiskunnallisen halun ja empatian yleistä alamäkeä, tai sen muuttumista strategiseksi, jota olet minusta hienosti artikuloinut. Kysymys, joka nousee tästä romahduksesta, on niin radikaali, että vastausta ei voi mitenkään löytää esimerkiksi taloustieteen viitekehyksestä. Tätä kriisiä ei voi mitenkään ratkaista vain taloudellisesti, koska kriisi ei ole ensisijaisesti taloudellinen, vaan symbolinen. Näyttää vahvasti siltä, että rekomposition prosessi, kollektiivisen tietoisen subjektivoinnin prosessi, ei yksinkertaisesti ole enää mahdollinen tässä tilanteessa. Vai miten ryhmä masentuneita opportunisteja alkaa tehdä jotain tietoisesti yhdessä?
Toisin sanoen kysymyksesi on oikeasti kysymys halusta, subjektiviteetista, prosessina, kuten sinä määrittelet sen ja jollaisena olemme oppineet lähestymään sitä. Guattari-mestarikurssi esimerkiksi on itse asiassa ollut kurssi subjektiviteetin tuotannosta, subjektiviteetin tuotannon kokeilu tässä tilanteessa.
Näissä yrityksissämme, tehdessämme Yhdessätuotantoa ja näyttelyäsi Kuvataideakatemiaan, luulen, että ymmärsimme tai tunsimme, tai ymmärtää-tunsimme, mitä tarkoitat, kun sanot, että matriisinen halu ei ole puutetta vaan ”tila”. Halu on alue, se on erilaisten, yhdistyvien, yhdistävien ja ristiriitaisten voimien ja kohtaamisten tila.

BE: Totta, matriisinen halu ei ole uudelleenliittymisen haluamista jonkin kadonneen objektin tai suhteen (objekti a) kanssa. Subjektiviteetti on pikemminkin affektiivisen kytkeytymisen (kytkös a) ja matriisisen yhteyden, lumovoiman ja yhdessätuotannon hetkien etsimistä. Halu ei ole niinkään puute kuin se on kytkeytymisen luomista, joka tekee sinut haavoittuvaiseksi mutta joka haurastuttaa sinua luovalla tavalla vain siinä määrin kuin ymmärrät myös toisen haavoittuvuuden. Arvostus avaa subjektivaation prosessin.

AV: Tämä on hyvin tärkeää. Sillä se merkitsee, että halu ei ole synnynnäinen kyky, vaan pikemminkin kohtaamisen alue tai vaikutus ja kohtaaminen on aina kohtaamista ulkopuolen, toisen, kanssa, tarkoittaen kaikkia eriaineksisia voimia, jotka vaikuttavat sinuun – aina jo värähdellen sisässäsi, kuten korostat. Ja juuri tälle sinun tulee olla herkkä ja haavoittuvainen, koska nämä kohtaamiset saavat sinut haluamaan ja ajattelemaan, ne vetävät sinua kohti sitä mitä et ole, vaatien sinua tulemaan, kohtaamaan, haluamaan ja ajattelemaan toisin. Ne haurastavat sinua virittäen sinua vielä  muotoutumattoman alueelle, jossa eriaineksiset voimat astuvat suhteisiin toistensa kanssa. Mutta se vaatii tätä eräänlaista passiivista voimaa, kuten olet minusta yrittänyt sanoa, voimaa tulla vaikutetuksi, juuri kuten perhosten kesken. Minusta tämä on ehkä täsmällisin määritelmä sanalle paattinen, jota Guattari käytti paljon. Se on kykyä kokea, affektiivista kykyä haurastua, vaikutetuksi tulemisen voimista. Siihen kuuluu tämä aktiivinen voiminen, joka oli aina osa elämän kokemista kreikkalaisille, aktiivinen ulottuvuus siinä ”mitä sinulle tapahtui?”.
Muistan kun sanoit Turun seminaarissa, yhtäkkiä, hiljaa, kuin sivulauseessa, kuin olisit välähdyksenomaisesti tajunnut jotain ja vahingossa sanonut ääneen ajatuksesi, joita ei ollut tarkoitettu muille, että ehkäpä nyt, kun ihmiset ovat lukeneet riittävästi Deleuzea ja Guattaria, on tulossa aika, joka on valmis myös sinun työllesi, uudelleen ajatellulle analyyttiselle ymmärrykselle… tai jotain tämäntapaista. Kirjoitin sen ylös, minun täytyy etsiä paperini. Mitä tarkoitit tällä? Miten ajattelet psykoanalyysin paikkaa ja roolia tänään?

BE: Deleuzen ja Guattarin ajattelussa on loppumaton liu´unta ja rajaton nestemäisyys, ja psykoanalyysissa meillä on joko subjekti (Freudilla ja Lacanilla) tai tuhansia mahdollisuuksia Deleuzen ja Guattarin kanssa. Koska objektisuhteet ja intersubjektiiviset mallit ovat vähemmän asiamme ydintä juuri nyt ja myös koska ne sisältävät oletuksen subjekti–subjekti- tai subjekti– objekti-suhteesta, jätän ne hetkeksi pois, kun taas haluan tarkentaa poikkirelationaalisuuteen. Deleuzelta ja Guattarilta ei löydy vastarinnan kohtaa! Ei eettisen vastarinnan kohtaa, joka tarvitsee ymmärrykseni mukaan todellisen mahdollisuuden kohtaamistapahtumaan; useuden ilmaantumiseen erityisissä minä–ei-minä-poikkiliittymisissä, joiden osa minä on. Minun täytyy vielä muotoilla tämä paremmin, mutta sanoin sen jo näyttelyämme varten kirjoittamassani ”Haurastuminen ja vastarinta” -esseessä.  Kysymys tulee sulattaa kuitenkin tavalla, jossa se asettuu joka kerran ”minään” eikä sitä ohjata ”toiseen”. Minään, joka on vastuullinen – todistamisen ja kanssatodistamisen minään. Tätä asiaa ei ymmärretä nykyään oikein. Toinen kysymys koskee sen ulottuvuuden käsittämistä, jossa toinen ei ole subjektin torjunnan ja alentamisen tuote, vaan tämän sisällä värähtelevä säie. Meidän tulee tässä kaikessa nousta vastuuseen siitä, miten itseheijastetusta kuvasta on toisaalta tullut pääomaa ja toisaalta missä laajuudessa ilman ”tekijää” olevat kuvat palvelevat vailla todistamisen etiikkaa olevaa subjektia. Se, että joku on kameran takana ja että pitääkseen kiinni todellisesta kuvan ja imaginaarisen takana, voi tämä joku olla todistamassa sitä, että jotkut toiset olivat läsnä; joku, joka voi kertoa tarinan siitä, mitä näkee ja kuulee, ja että jos hänellä on oikeus, joskus velvollisuuskin se tehdä, on se kaupallisesta eettiseen kulkeva liike – tätä  tarkoitin ”tekijänoikeuksilla”. Meidän tulisi ehkä puhua eettisistä tekijänoikeuksista. Näen tämän selvemmin maalaamisessa: aura palaa öljymaalaukseen, aura palaa piirustukseen, tällä on tekemistä elävien olentojen ainutlaatuisuuden ja heidän poikkiliittyneiden säikeittensä kanssa, mehiläisten värähtelyjen, haavoittuvan toisen kannattelemisesta itsehaurastumisella. Minun on sanottava tämä paremmin – kulku kanssatodistamisesta todistamiseen on erilainen kuin spektaakkelin katsomisesta todistamiseen kulkeva tie. Siellä, missä kaikki on supistettavissa jonkin arvoon objektina, on tätä ulottuvuutta vaikea käsittää. Psykoanalyysin matriisisessa muutoksessa tulisivat analyysi ja terapia olemaan juuri se paikka, jossa toinen ei jäisi objektiksi, subjektin kaikkien ongelmien aiheuttajaksi. Ennen mitään toisen toiseksi tekemistä olemme ensisijaisesti myötätunnossa (äidin kanssa) poikkiliittyneitä, eikä tämänkaltainen potentiaalisuus myötätuntoon ja yhdessätuotantoon koskaan katoa, se on haluava lähde.
Psykoanalyysi on käytännössä kulkenut muutamiin pääsuuntiin: joko kärsimykselle ja halulle on ”syy”, joka on löytyvä muistin ulottumattomissa olevasta persoonallisesta esihistoriasta – mikä johti äidin ja isän syyllistämiseen ja vaikutti myötätunnon, syvään niiaavan ihmetyksen ja arvostuksen vähenemiseen. Tai sitten ”syy” puuttuu, johtaen tismalleen samanlaisiin vaikutuksiin ilman vanhempien syyllistämistä. Empatia potilasta (subjektia) kohtaan ilman myötätuntoa sen objekteja ja siihen liittyneitä subjekteja kohtaan, mitä olen kutsunut empatiaksi ilman myötätuntoa, sai aikaan perhe- ja sosiaalisen verkon katastrofin. Tässä ei ole kyse tämän rakenteen menetyksestä vaan kyyneleestä affektiivisten säikeiden verkolla, joka voi johtaa loppumattomaan masennukseen ja vainoharhaisuuteen. ”Anti-Oidipukseen” kulkeva reitti, jonka yrityksenä oli jättää taakse subjekti itseidentiteetissä, oli illuusio. Meillä on erilaisia subjektiivisia tasoja ja kerroksia; tietyllä tasolla identiteetissä oleva subjekti säilyy aina. Sen kokonaan taakseen jättäminen tarkoittaisi identifikaation voimistamista erilaisilta kuva-pääomaa vaihtavilta kommunikaation kentiltä tulevien narsismin kuvien kanssa. Idea ei ole siis sulkea subjektia ulos tai jättää sitä itseidentiteetissä huomiotta, vaan suhteellistaa se ja sallia sille toisista tasoista ja niiden symbolisaatiosta tietoiseksi tuleminen; kytkeytymisen tasoista, jotka eivät ole rajattomia vaan työskentelevät useiden välisessä rajatilassa. Olen artikuloinut toivoakseni tällaisen alueen, naisellisesta esiäidillisestä perspektiivistä käsin, jolla transsubjektiivisuutta voitaisiin käsitellä sellaisella tavalla, joka mahdollistaa – ilman nestemäiseen rajattomuuden tilaan vajoamista – toivoakseni ei vain itsen, objektisuhteiden ja subjektien välisten suhteiden vaan myös matriisisten verkkojen huomioon ottamisen. Affektiiviset säikeet ovat intensiivisiä.

AV: Tämä on tärkeä täsmennys subjektiviteetin luonteesta, jolla on suoria poliittisia seurauksia. Se vie eteenpäin ja kehittää Deleuzen ja Guattarin ajatusta koneisesta tiedostamattomasta ja koneisesta subjektiviteetista, joita he käyttivät syrjäyttääkseen rakenteen ja merkityksen, korostaakseen menettelyä, tuotantoa, singulariteettia, eriaineksisuutta, peruuttamattomuutta ja aikaa, toisiinsa vaihdettavuuden, homologian, tasapainon, palautuvan, historiatomuuden sijaan. Tämä oli tärkeä avaus, koska prosessuaalisuus ja eriaineksisuus avasivat tiedostamattoman ja subjektiviteetin taas kohti tulevaisuutta. Mutta olen alkanut ajatella, että ”multitudon” (”väen”) käsite, vaikka se onkin saavuttanut suosiota kriittisessä ajattelussa, ja olen itsekin siitä paljon kirjoittanut, on lopulta poliittisesti heikko käsite. Se ei saa kiinni eikä se selitä kovin hyvin sitä subjektiviteettia eikä siitä organisatorista ongelmaa, jonka kanssa olemme tekemisissä. Käsitteenä se on ehkä liian heikko saadakseen kiinni poliittisen organisaation todellisesta ongelmasta – jota kutsun Bunuelia mukaillen prekariaatin hillityksi charmiksi – ja toisaalta se ei ehkä ole käsitteenä tarpeeksi heikko saadakseen kiinni tietoisen kollektiivisen subjektiviteetin jälkeisen poliittisen organisaation ongelmasta. Käsite, jota sinä käytät, on moneuden sijaan useus?

BE: Transsubjektiivisuus työskentelee hyvässä ja pahassa, ja siksi vastuumme subjekteina useudessa muuntaa sitä, mikä ”ei ole meitä” koskevaa, mutta on ”meissä”, on ratkaisevaa. Vastuulliseksi ja vastustavaksi tuleva subjekti ei voi ehdollistaa vastarintaansa tai vastuullisuuttaan, mutta työskentelee – oli tilanne mikä oli – vastustaakseen omaa vainoharhaisuuttaan. Kun ainoastaan ”moneus” tunnistetaan, tulee narsismista puolustautuvaa ja aggressiivista, jopa väkivaltaista. Vainoharhaisuus on tarttuvaa nimenomaan sen takia, että olemme kunkin verkon sisällä tiedostamattamme poikkiliittyneitä, useita mutta emme lukemattoman monia, olemme liittyneitä ja ainutkertaisia, jakamattomissa olevia, ja meillä on vaihtoehtoja, ne vaihtoehdot mukaan lukien, joilla voimme tehdä tietyn säikeen enemmän tai vähemmän vaikutukselliseksi mitä tulee omaan virtuaaliseen kiihtymiseemme. Kun käsitämme, miten tämä ilmenee, tiedämme, että ihmisen energia ei synny vallasta vaan vastarinnasta. Sen takia minusta on pakottavan tärkeää päästä käsiksi näihin hienovaraisiin mentaalisiin ja psyykkisiin mekanismeihin, sillä emme koskaan ole oikeasti eristyneitä, emme edes eristyksissä ollessamme, ja tarvitaan subjekti-useudessa, jotta useuden merkityksellinen verkko voidaan ylittää. Tässä on kritiikkini Deleuzelle ja Guattarille. Subjektivoivat affektiiviset kiihtymiset tulee ottaa lukuun kunkin transsubjektoituneen yksilön tasolla. Vaikuttaa siltä, että minä tai läpityöskentelevät antennini olemme tunteneet spontaania tarvetta uudelle kielelle, ja se on antanut aihetta uusille metaforille, koska edes radioaktiivisuuden tai ruton metaforat eivät ole tarpeeksi täsmällisiä. ”Moneuskaan” ei ole oikea kuvaus, se ei johda mihinkään. Subjekti on todennäköisesti narsistisempi nykyisin, kun se itsessään on sijoitettua pääomaa; suhdetta subjektiin pidetään siis matriisisella sfäärillä aina yllä. Me olemme affektiivisten valojen ja varjojen läpilataamia, joita meidän on sisältä käsin ladattava ja purettava sisä- ja ulkopuolta varten; tähän tarvitaan kaksoistyötä. Olen aina selittänyt, että itsehaurastuminen on riski, että uudelleenvirittyminen ei ole lupaus onnellisuudesta, että se on kivuliasta, että ennen muuta olet avoin ahdistukselle – tai olet myös sille avoimempi; affektiiviset kiihottumiset kulkevat ihmisten välillä. Vastarintaan ryhtyminen ulkopuolta kritisoimalla on siksi saman tulen lietsontaa jaettuun, affektiiviseen säiliöön.

AV: Vaikuttaa siltä, että meillä, subjekteina itseidentiteeteissämme, on tänään suuria vaikeuksia sitoutua, tehdä yhteistyötä, luoda yhteyksiä, tulla yhdessä tietoiseksi kollektiiviseksi subjektiviteetiksi, ja silti lyömme päätämme jatkuvasti samaan seinään. Meidän ryhmällämme täällä Suomessa on lamaannuttavia ja pettyneitä kokemuksia, jotka liittyvät yhteistyön teeskentelemiseen, kyynisyyteen, opportunismiin, vainoharhaisiin puolustusmekanismeihin… eräänlaiseen etäisyyden ottamiseen ja loitolla pysyttelemiseen, distanssin paatokseen, josta on tullut olennainen tekijä selviytymisellemme elämässä.
Tilanteessa, jossa autonomia, itseorganisoituminen, itseoppiminen ja oma tuotanto – vanhat hyvät kritiikin ja itsenäisen elämän keinot – ovatkin keskeinen osa kapitalistisen arvontuotannon keinovalikoimaa, pakoreitti näyttää löytyvän täydellisestä vetäytymisestä itseen, pois yhteistyöstä, pois solidaarisuudesta, totaaliseen ”työttömyyteen” tai osallistumisen teeskentelyyn, tylsyyteen tai masennukseen, antamatta itsestä mitään yritykselle, joka on ottanut itseorganisoituvan yhteisön tai oppimisympäristön muodon. Tässä on meidän mielentilamme, ei vain Helsingissä, vaan muuallakin Euroopassa. Siksi kysymys vastarinnasta ei ole massojen organisoinnin tai vallankumouksen kysymys, vaan olemme siinä tekemisissä jonkin paljon heiveröisemmän ja vähäpätöisemmän, vetäytyneen ja hiljaisen, jonkin hyvin paljon hauraamman ja vaikeamman kysymyksen kanssa. Mollekulaarinen organisaatiomme esimerkiksi on ryhmä erilaisia luusereita, tummia sieluja, rikkinäisiä mieliä, kyynisiä opportunisteja ja masentuneita ritareita. Missään tapauksessa emme ole kova, voimakas tai macho, jollaisena aktivistiliikkeet poikkeuksetta yrittävät profiloitua. Emme marssi tai osoita mieltämme torvet soiden ja liput liehuen. Meillä on vaikeuksia nousta sängystä. Ongelmamme on yksinkertaisesti toisenlainen, tekemisemme moodi toisenlainen.
Guattari puhuu ekosofiasta ja ekon taidosta, taidosta tehdä elämän alueistamme, eksistentiaalisista territorioistamme, asuttavampia. Ja hän puhuu esteettisesta paradigmasta, jonka läpi uuden politiikan on kuljettava, mikäli aiomme pystyä käsittelemään todellisia ongelmia, jotka eivät ole vain jotain meille ulkoista (ahneet pankkiirit, neoliberalismi, finanssipääoma ja sen kätyrit…), vaan pikemmin jotain, joka on jo mielissämme ja sydämissämme, ystävissämme ja yhteistyön muodoissamme. Eli kun sanot, että vastarinta on ensin itseäsi kohtaan, ymmärrän hyvin mitä tarkoitat. Nykyinen klaustrofobiamme on oire maailmasta ilman ulkopuolta. Se, että semiokapitalistisen arvon tuotannon mekanismit ovat levittäytyneet mentaaliseen ympäristöömme, on tänään huomattavasti olennaisempaa halun analyysille kuin äitisuhde tai perhe.
Meille tämä on tarkoittanut eräänlaista eksistentiaalista pragmatiikkaa. Jos löydämme jostain työkalun tai vivun tai kulmakertoimen, jonka ajattelemme tekevän elämän alueitamme asuttavammiksi, otamme sen käsiimme, kokeilemme ja katsomme, kuinka se toimii. Tämä on ollut ajatuksemme myös sinun työsi kanssa: intuitiivisesti aavistimme, että se toimii, että se antaisi meille elämää. Todellinen keksintömme olikin siirtää käsitteitäsi niiden välittömämmästä ympäristöstä eli psykoanalyysin, feministisen ja esteettisen teorian alueelta semiokapitalismin taloudellisen ja poliittisen analyysin alueelle ja ”tulevan yhteistyön” positiivisen organisaation kehittämiseen.

BE: Edes ajatus siitä, että arvontuotannonmekanismit ovat levittäytyneet mentaaliseen ympäristöömme, ei vielä riitä. On tärkeää havaita myös – ja tämän oivalluksen olen velkaa muutamille poikani kanssa käymilleni keskusteluille – että voimme kutsua Internetverkossa tapahtuvaa narsistista itsessä sinänsä tapahtuvaa itseen sijoittamista (ei suhteessa mihinkään suoraan ekonomiseen arvoon tai panokseen) pääomaksi. Kun narsistisesta omastakuvasta tulee pääomaa itsessään, joutuu kysymys reaalisen arvosta ja ennen muuta todellisen elämän arvosta ongelmiin, ja tämä ongelma on suurempi kuin media-julkisuus-kriisi. Omilla termeilläni sanottuna – ja taiteellisen reittini synnyttämä ymmärrys puhuu myös sen puolesta – kun taide seuraa tätä mediaviettiä osana narsistista kiertokulkua, se siis hyväksyy elovoiman taantumisen; narsistisista muodoista tulee pahan silmän lähteitä, ja ne tukkivat lumovoimaa. Mutta meillä on kyllä keinoja aistia, milloin elovoima liikuttaa meitä kohti uudenlaista kauneutta ja uudenlaista ylevää ja tarjoaa sielullemme sellaista värinää, joka ei ole luonteeltaan taannuttavaa. Tiedät, kun saat jotakin, ja tiedät myös, kun annat. Tiedät, koska vainoharhaisuutesi on tyyntynyt eikä antamista ei ole korvattu luovuttamisella, vaan siitä tulee luovaa. Tämä on jotakin, jonka voi tuntea. Eräänlainen aisti.
Palatakseni takaisin sinuun ja ystäviesi ryhmään, hämmästyttävää oli, että äkkiä ryhmä, joka yrittää toimia, muttei kykene, koska sen lähtökohtana on olla antamatta, alkaakin antaa. Tämä tapahtui, koska heitä ulkopuolelta koskettanut antamisen tuntu kiihotti heidät haluamaan sitä, ja siitä näin tuli heille tarjotussa, jaettavissa olevassa rajatilassa heistä itseään suuremman tekevä, toisiinsa kytkeytynyt sisäpuoli. Jokin alkoi sulkea heitä sisäänsä, eräänlainen tuntumieli virtuaalisesta kohtaamistapahtumisesta. Et vain yksinkertaisesti anna, vaan olet antamisen ympäröimä, koska tunnet, että sinulle on annettu ja haluat liittyä siihen tilaan, missä tämä tapahtuu. Tämä halu läpäisee yksinäisyytesi ja voittaa epäilevyytesi. Koska aistimme toistemme sisäpuolen, aistii jokainen, ei vain vastaanottamista, vaan myös, kun hänelle on annettu; tunnemme antamisen toisessa niin kuin tunnemme sen itsessämme ja aistimme tämän esiintymisen kauneutena. Tässä ei voi tehdä mitään temppuja, täällä ei ole mitään oikoteitä. Kun antamisen säie värähtelee ja jotain antamista virtaa, se toimii. Tämä on taidetta. Taide on jo siellä, ja sinut houkutellaan sen piiriin. On olemassa siis tämä lumovoima, poieettiseen antamiseen viehtyminen, joka kurottaa sinua kohti. Tarkoitan, että taide tekee ja mahdollistaa tämän. Mikä tahansa taide, jos se on taidetta. Sen voi aistia myös terapian ja psykoanalyysin esteettisellä tasolla. Sinä aistit sen ja aistit sen kanssa, ja se aistii sinut, kuin musiikki. Maalaaminen on musikaalista tässä mielessä. Kohtaamistapahtuma on myös musikaalista. Viiva ja valo maalamisessa ovat musikaalisia. Ja taiteen ja elämän yllä soivat yläsävelet valtaavat sinut. Saavutat poieettisen sfäärin, joka työskentelee taiteessa ja sen kanssa, ja tulet yhdessätuotannolliseksi ja kytkeydyt matkasi varrella tähän lankaan, ja tässä hetkessä on myös eettisen alku: käsitys pyhyydestä tai pyhästä, olentojen sisäpuolien ja elovoiman välisestä jaettavuuden tilasta. Luulen, että linnut tietävät tämän, ja minä tunnen kuin lintu. Mehiläiset tietävät tämän, ja minä tunnen kuin mehiläinen. Olen lintu ja mehiläinen ja perhonen. Heidän voimansa ei ole lujuudessa. Minä epäröin nyt perhosten suhteen, koska ne ovat liian hauraita, ja voit helposti satuttaa niitä. Ehkä meidän olisi keksittävä perhos-mehiläinen.

AV: Mutta kuten me, perhonen on sen potentiaalisuuden haavoittama, sitä ei voi erottaa sen heikkoudesta ja sattumisesta, sen hauraudesta ja haavoittuvuudesta ja passiivisuudesta, joka on kuitenkin luonteeltaan aktiivista, paattista – ja siksi se on sen toisen järjestyksen voiman ehto.

BE: Kun valitset yhdessävastaamisen poieettisen kentällä, tunnet, että tämä on myös vapauden tila. Et ole reaktiivinen, olet herkkä vastaamaan. Ryhmäsi altistui vastaamisen herkkyydelle ja päästi irti reaktiivisuudesta. Olet sitoutunut ja olet vapaa. En tiedä, mutta ehkäpä alku kiintymykselle työtäni kohtaan oli sidoksissa tämän musikaalisen anteliaisuuden kanssa, joka hohkasi työstä itsestään ja jolle olit herkkävaistoinen – joka on taidetta tässä kaikessa. Tämä yhteyden synty tankkasi kaikki täyteen halua, tunne siitä, että olemme elossa ja että Eros on täällä ja liikkeessä esteettisestä eettiseen johtavalla reitillä, koska läsnä oli sitoutumista ja velvollisuutta, tuntumieltä vastuullisuudesta ja tulevaisuudesta, johon olet sitoutunut ja minä sinun kanssasi. Tunsit halua viedä tätä eteenpäin toisille ja aloit antaa, ja antamisessasi tunsit olevasi elossa. Se voitti ahdistuksen. Ahdistus ei mielestäni kuitenkaan ole esteettisen läpityöskentelyn merkittävin affekti. Se on läsnä, se ympäröi, se tunnetaan, mutta se ei ole keskiössä. Ahdistus on helposti manipuloitavissa, kuten häpeä ja syyllisyyskin; toisaalta syvästi kunnioittavalla ihmetyksellä ja myötätunnolla, jotka eivät ole yhtään vähemmän arkaaisia kuin ahdistus vaan enemmänkin, on mielestäni kuitenkin uskomaton vastarinnan voima.
Ajatellessamme taidetta ja psykoanalyysia ja terapiaa tänään, ei keskustelumme kannalta keskeistä ole ainoastaan ahdistus – ahdistus, joka nousee piilotetun kohtaamisesta tuntemattomana (kerran kotoisana/salaisena (heimlich), mutta nyt tiedostamattoman viillon jakamana tai ikuisesti muunnettuna) – vaan syvästi kunnioittava ihmetys ja myötätunteminen, jotka ymmärrän primaariaffekteina.

AV: Tässä on avainsiirtosi. Sillä tämä on yhtä oleellista tänään myös politiikan ajattelulle, sen ajattelulle, kuinka rakentaa niiden yhteisö, joilla ei ole eikä voi olla yhteisöä (sen perinteisessä mielessä), yhteisö, joka on yhtä todellinen kuin se on puuttuva tai epätäydellinen ja keskeneräinen ja joka voidaan rakentaa vain tälle kohtaamistapahtuman epävakaalle alustalle, tai kuten Aristotles sanoo, se, mikä on potentiaalinen, voi olla ja voi ei olla.

BE: Reaalinen kohtaamistapahtuma on hedelmöittynyt paradoksaalisesta melkein-ahdistuneesta huolissaan olemiseen-huolenpitoon kiihottumisesta, joka viestii kytkeytymättä olemisen mahdottomuudesta ja mahdottomuudesta olla jakamatta ja tulematta osaksi jotakin tai jotakuta toista. Tämä, enemmän kuin ahdistus, muodostaa esteettisen sfäärin, joka täyttää eettistä. Psykoanalyysi suhtautui välinpitämättömästi tähän: inhimilliseen tarpeeseen, subjektin (potilaan) tarpeeseen tuntea syvästi kunnioittavaa ihmetystä, myötätuntoa ja lopulta arvostusta sen toisia kohtaan. Voin nähdä aikuisen ihmisen eettisyyden alkamisen, ei primaariaffekteissa vaan niiden vaikutuksessa: arvostamisessa. Primaariaffektit toimivat kuten ahdistuskin viesteinä ja vastaavat eriytymisessä kytkeytymisen ilmiötä ja sen esiintymiä protoeettisellä tasolla. Niiden syntymisen tapahtuma tuo mukanaan erityisenlaista tietoa reaalisessa-reaalisesta, nimittäin Toisen kanssa ja Toisessa kiihottamisesta uudelleen-yhdessäsyntymisenä. Siinä mielessä – niiden affektien myötä, joita nostatetaan – tiedämme siis toinen toisemme niin kuin tiedämme itsemme; tiedämme intuitiivisesti, kuten sanoit, milloin antamista tapahtuu. Ja on olemassa myös intuitiivinen vastaus. Unohduksen jäljet sekä ajatusten ja muistin aallot, jotka matkaavat tällaisten affektiivisten kiihotusten kestoa pitkin, lähetetään, poikkikirjataan ja ristiinkirjataan yksilöllisen subjektin tasolla eriytyen niiden transsubjektisuuden tai jopa transjektisuuden tasolla tapahtuvasta kirjautumisesta. Jokainen meistä on nimittäin sekä subjekti että transjekti – tuntee-aistii yksin, autististen lentoratojemme mukaisesti, ja samanaikaisesti läpituntee jaettavuuden lankoja pitkin, vastaanottaa ja lähettää jälkiä ja aaltoja transsubjektiivisuuden tasolla, yhtä aikaa käsitellen näitä samoja jälkiä ja antautuen niiden lävistettäväksi subjektaalisesta – ei ainoastaan transjektaalisesta – asemoinnista käsin. Subjektaalinen tarkoittaa sitä, missä objektisuhteita ja intersubjektiivisia suhteita käsitellään. Transjekti ja transsubjektiivisuus eivät ole koskaan globaaleja matriisisessa rajatilassa, ne eivät ole koskaan kollektiivinen Tiedostamaton, vaan joka kerran rajattu kohtaamistapahtuman muutamaan osanottajaan – useaan. Tämänkaltainen on se vastarinta, jonka teoriani tarjoaa. Liike kohti erityisenlaista eettisyyttä tulee tämän affektiivisen vyöhykkeen kautta mahdolliseksi, joka jo itsessään on protoeettinen. Se mahdollistuu, mutta sitä ei tyrkytetä. Jälleen mahdollisuus, vaihtoehto, tarjoaminen, lahja. Mahdollisuus vastarintaan tarjotaan subjektille kiihottamisen, kohti-taipumisen ja vastaamisen kautta, jotka eivät ole reaktiivisia. Subjekti kristallisoituu näiden affektien ympäröimänä. Arvostamisen mahdollisuuden menettäminen on menetys subjektiviteetille.
Omalle taivaltamiselleen yksilöllisessä transsubjektiivisessa kohtaamistapahtumassa herkistyminen, joka koskettaa sinua tullessasi siitä tietoiseksi, tästä tietoisuudesta syntyneen uuden ajattelun ja toiminnan kuljettamana – nämä todistavat vapauden asteita. Näin primaarikiihottumisten jäljessä aukeavat mahdolliset kulkureitit muuttavat ne myötävaikuttimiksi eettisyydelle. Muutamien kytkös vastustaa Egoa ja fragmentaatiota sekä loppumatonta valuvuutta. Näin herkistymiseen kykenevä subjekti voi syntyä. Jos ympäröiminen ja syvästi kunnioittava ihmetys muuttuvat arvostamiseksi ja vastarinnaksi, jotka motivoivat toimintaa, se elähdyttää jopa politiikan mahdollisuuksia.

AV: Eli kuinka kytkeytyä toisiin, kun distanssin paatoksesta, kyynisyydestä ja opportunismista vaikuttaa tulleen tärkeitä selviytymisen keinojamme? Vierailusi jälkeen olemme työskennelleet erityisesti mahdottoman yhteisön ajatuksen kanssa. Minusta on selvää, että se, mitä ihmisten välillä tapahtuu, on eräänlainen kommunikaatioon kykenemätön perusta. Siksi lähtökohtana ei voi olla, että välittäisimme sanomia tai ideoita: siellä on aina eräänlainen ei-merkityksellinen kynnys, huolen ja levottomuuden ja ymmärtämisen suhde joka on tehty affekteista, hiljaisesta kuulostelusta, paattisesta kyvystä tulla vaikutetuksi. Tämä voi olla hyvin tehokasta semioottisesti, jopa paljon enemmän kuin ”päätösten tekeminen”, ja se on jotain, jota en edes kutsuisi tiedoksi, jotain ymmärtämisen luonteista, sommittuma, singulaarisen todellisuuden inventio. Todellisuuden rakentamista, joka on singulaarista…
Kanssavälittämisen käsitteesi avaa juuri tällä tavalla kysymyksen siitä, kuinka kytkeytyä toisiin ilman tilallista läheisyyttä ja ajallista jatkuvuutta, siis ilman ehtoja, jotka muodostavat yhteisön, kohti eriaineksisuuden ja etäisyyden molekulaarista organisaatiota, jota ei voi ajatella fuusiona, symbioosina, homogeenisuutena tai identtisenä itsensä kanssa.

BE: Me kohtasimme. Säikeet alkoivat värähdellä. Emme yleensä käsitä niitä, mutta ne jatkavat värähtelyään yli etäisyyksien. Joskus nämä säikeet voidaan luoda ilman yhtään aktuaalista kohtaamista. Kun värähtely alkaa, olemme jollakin tavalla kytkeytyneitä. Tässä on kyseessä yhtäältä yksilöllisten rajojen ylittäminen, mutta jos tunnistat tämän rajan ylityksen, kasvavat toisaalta vapautesi asteet ja vainoharhaisuutesi asteet supistuvat. Melu lakkaa, kunhan vain voit läpityöstää tämän, ja musiikki saapuu. Yhtä kaikki, kyse ei ole siitä, että kaikki ovat liittyneitä kaikkien kanssa, edes silloin kun tilallista läheisyyttä ei ole. Vaaditaan erityisiä affektiivisia kiihottumisia. Myötätunnon nostattama kiihottuminen on hyvin erilaista kuin ahdistuksen nostattama. Onko se ahdistus vai onko se vain enimmäkseen ahdistusta, jolla avaan itseni taiteilijana Toiselle ja Kosmokselle, riskeeraten oman häivyttymiseni ja katoamiseni Eurydikeen lailla yhä uudestaan ja uudestaan? Mikä on se Asia, tai mitä ovat ne asiat, jotka valtaavat minut niin, jotka tekevät minusta hämmästyneen? Ja miten tämä ihmetys liittyy taiteeseen? Mitä taide on? Miten voin tietää jotakin taidetyöskentelyllä? Kysyn tätä itseltäni kaksinaisella tavalla, koska ihmettelen myös psykoanalyysin halua. Mikä on välittämisen merkitys ja mikä sen syy?
Muistatko, kuinka Trans-Siperian retkellämme kysyessäni ihmisiltä ”mitä taide on?” ja kirjoittaessani heidän vastauksiaan muistikirjoihini, keskustelin kanssasi siitä, miten muistikirjatyön idea pitää sisällään huolenpidon ja kanssavälittämisen (communicare) käsitteet. Piirrän ja kirjoitan muutamia sanoja siellä täällä, myös potilaita kuunnellessani. En kirjaa ylös heidän tarinoitaan, mutta kirjoitan joitakin sanoja heitä kuunnellessani; kuten sanoin, muistikirjat ovat käsieni jatkumo, ne ovat reaalisia ja symbolisia ja ne edustavat kaikenlaisia etäisiä jatkumoita. Joskus piirrän niihin vedellä, niin että kaikki, mitä tulen niihin kirjoittamaan, tulee katoamaan jo ennen kuin se tulee esiin – ilmaantuessaan. Se, mitä sivuilla on, ilmestyy jo valmiiksi jälkenä siitä, mitä se olisi voinut olla, ja sama pätee sanoihin, ne kuuluvat elovoimalle, ne eivät ole yhtenäisiä, ne ovat poikkiliittyneitä, ne ovat merkityksellisiä ja kuuluvat kenelle tahansa, kuka haluaa katsoa. Ne paljastavat vain kätkiessään ja ovat turvallinen paikka kullekin, koska kaikki sekoittuu ja tulee keskenään voidelluksi; erityistä identiteettiä ei ole. Vanhojen hetkien jatkumoissa alan kirjata ajatuksiani muistikirjaan – se on teoreettista, johdonmukaista kehittelyä. Ne ovat näin tila välittämiselle ja avittavat vapaasti leijuvaa kuuntelemistani, kunnioittavaa ihmetys-uneksuntaani. On olemassa eräs inhimillinen olotila, jota yhdessä sen verbin “lid´og” (ja sen juuren “d.a.g.”) kanssa kuvataan hepreaksi sanalla “de´aga”, joka tarkoittaa huolehtimista ja osallisena olemista jotakin varten, välittämistä jotakin varten ja jostakin. Välittäessäni olen osallinen ja sitoutunut, välitän tarpeistasi samalla kun pidän sinusta huolta. Antamisen käsite on jo läsnä. Se eroaa ahdistuksesta. Esteettinen kiihottaminen terapiassa ja taiteessa on yhdessävälittämistä. Huolehdinko vääjäämättä kenestä tahansa ja kaikesta, joka minua huolestuttaa? Milloin huoli ja välittäminen kohtaavat? Mitä on tämä huolehtimis-välittäminen, jolle annan sieluni ajan, joka liikuttaa minua taidetyöhön ja antaa elämälleni tuntumielen teoksessa-teoksen mielen kautta? Ja minkälainen välittämis-huolehtiminen liikauttaa toista osallistumaan kohtaamistapahtumaan ja katsojaa osallistumaan teoksen luomaan affektiiviseen sfääriin? – Ajattele, ota huomioon ja tartu siihen vailla yhteyttä objektiin, oletettuun kiihottumisensa aiheuttajaan olevaan passiiviseen voimaan, joka myötätunnon ja syvään kumartavan ihmetyksen siementen seoksella on. Tätä ajatellessasi voit hahmottaa kulkureitin taiteeseen ja kulkureitin terapiaan. Ajattelen tätä seosta psyykkisenä osaaottavana kiihottumisena, kiihottumisena osallisuuteen. Kiihottumisena, nousemisena, ilmenemisenä. Jotakin nousee sekä itsenään ja jotakin vasten että kohtaamistapahtumassa herkistymisenä. Pidämme itsestäänselvyytenä sitä, että jokainen äiti ja jokainen isä tietää tämän kiihottumisen, ja rekisteröimme sen yleensä vastuulliseksi aikuisuudeksi. Se, mitä minä ehdotan, on taas, että tämä kiihottuminen on primaaria, että lapsi on altistunut sille alkuperäisesti affektiivisena tapana tuntea toinen, (äiti)Toinen ja Kosmos. Osallisuuteen perustuva myötätunnon herääminen syvään kumartavan ihmetyksen osallisuudessa on luonteeltaan lähellä eräänlaista ahdistusta, mutta kuitenkin eroaa siitä. Se ei hälytä minua itseeni kohdistuvasta vaarasta, se ei puske minua pakoon, edes puolustustani nostaessaan. Se kutsuu minua ylittämään subjektiivisia rajojani samalla kun itse asiassa viestittää, että rajani on jo ylitetty. Sisäänsä sulkeva-huolehtiminen ja syvään kumartava ihmettely-huolehtiminen – nämä ovat kaksi affektia, jotka kutsuvat minua hairahtamaan itseltäni, muttei loputtomaan valtamerellisyyteen. Nämä ovat kaksi affektiivista tapaa tuntea toinen, äitiToinen ja kosmos, synnyttää eroja ei-minän ja minän välille. Jotta ei-minän voi tuntea ja rakenteellistaa poikkiliittymisen kautta – vastakkaisesti niille asemille, joita Freud ja Melanie Klein hänen jälkeensä ehdottivat, joissa toinen strukturoituu itsen torjumana ja inhoamana (Freud) ja joissa ensimmäinen subjektiivinen positio on skitsofreenis-paranoidinen (Klein) ja sukeltaa maailman ja autismin välisenä eriytymättömänä fuusiona esiin; no, käsitän näiden kahden affektin olevan juuri niin primaareja kuin ahdistuksentuntokin on. Ne viestivät animan nousua olemisessa. Ja kun anima on noussut lumovoiman kanssa vieretysten, voi se ilmaantua kauneutena aisteille ja itseään psyyken arvoitukseksi tarjoavana pyhänä; ei-minänä, jonka liittyminen kanssani antaa minulle elämää ja saa minut hengittämään. Kuten sanoin, meillä on keinoja aistia sitä, mikä antaa meille elämää ja voimme päästä tähän arvoitukseen käsiksi vain kytkeytymällä ei-minään jonkinlaisella myötätuntoa ja syvään kumartavaa ihmetystä esteettisen tasolla sisältävällä arvostamisella. Nämä kaksi affektiivista moodia ovat kammottavan ahdistuksen tuolla puolen: kammottava syvästi kunnioittava ihmetys ja kammottava myötätunto. Vastarinta, ensin omaa Egoasi vastaan, tulee mahdolliseksi itseäsi haurastuttaessasi.

AV: Ymmärrän mitä tarkoitat, toista tapaa ajatella ja lähestyä ahdistusta ja sitä lähellä olevaa levottomuutta, jonka kautta itse asiassa freudilainen unheimlich irtoaa yhdyssiteestään ahdistukseen?

BE: Niin. Ja se, mikä minua motivoi tähän, oli, että ymmärsin, kuinka terapeutit sulauttavat usein minkälaisen kiihottuneisuuden hyvänsä ahdistukseen.

AV: Sama ongelma on alkanut muodostua myös poliittisen mielikuvituksen ja kekseliäisyyden ongelmaksi. Se ei ole vielä saanut selkeää muotoa, mutta tunnen, että näin on tapahtumassa. Esimerkiksi Agambenilla ja Virnolla. Eli olisi äärettömän tärkeää ymmärtää, että ihmistä luonnehtii irrallisuus ja etäisyys kaikkiin erityisiin ympäristöihin, eräänlainen pysyvä ympäristöllinen disorientaatio yhdistettynä siihen, että ihminen on ilman mitään erityistä päämäärää tai tehtävää, jotka tekevät hänestä avoimen maailmaan ja myös kykenevän murhaavaan vihamielisyyteen, mutta tämän irrallisuuden ja epäuskollisuuden lisäksi ihmisellä on olemassa häntä liikuttava alkuperäisen yhteyden ja myötätuntemisen, yhdessäilmaantumisen kudos.

BE: Hyvin usein se, mistä olisi voinut syvästi kunnioittavan ihmetyksen tai myötätuntemisen läpimurtautumisen motivoimana tulla luova liikahdus, kääntyy ahdistukseksi ja vanhempien syyllistämiseksi terapeuttisen väliintulon takia. Tämä on yksi dynaamisen psykoterapian suurimpia ongelmia. On pakottavaa tunnistaa, milloin nämä toiset affektit työskentelevät, ja auttaa muuntamaan ne kunnioittamiseksi syyllistämisen sijaan. Itsensä kunnioittamiseksi, toisen kunnioittamiseksi, Kosmoksen kunnioittamiseksi. Freudilainen Kammottava [uncanny] perustuu vierottamis-, erottamis- ja kastraatioahdistukseen. Lacan on todentanut kaikessa selkeydessä, että ahdistus ei ole erossa olemisen olotilasta nousevaa usvaa, vaan se leijuu siihen viittaavan eron jälkeisen kohtaamisen tilan yllä, sillä tässä tilassa se ylittää rajoja ja on identifioitavissa symbioosin kanssa, joka puolestaan identifioituu äidilliseen kehoon ja se taas psyykkiseen kuolemaan. Tämä symbioosikuolema samastuu äidilliseen kytkeytyvään feminiinisyyteen. Tästä syystä ei-elämän tai ei-vielä-elettävän sekä kuoleman välille tekemäni erottelu oli mielestäni hyvin tärkeä. Olen  omistanut siksi monia kirjoituksia artikuloidakseni kytköstä esimaternaalisen naisellisuuden ja esielämän olosuhteiden (mikä ei tarkoita kuolemaa elämässä) sekä eriytymisessä kytkeytymisen prosessin (mikä ei ole symbioosi) välillä. Lacanilaisittain, ahdistus osoittaa subjektiiviseen katkokseen objekti a:n, ikuisesti puuttuvan halun kustannuksella. Ahdistus on yhteydessä lapsen avuttomuuteen, niihin vieroittumisten sarjoihin, joiden läpi tämän on mentävä, siihen suunnattomaan huomioiden ja käsitteiden verkkoon, joka on tekemisissä katkosten, puutteiden, aukkojen, menettämisten, lohkomisten ja hylkimisten kanssa, joista abjekti ei hylkivänä taipumuksena ole viimeinen eikä vähäisin. Kun ehdotan sellaisen kammottavan ajattelemista, joka on näiden toisten, syvästi kunnioittavan ihmetyksen ja myötätunnon tuottamaa ja niihin kytkeytyvää, ehdotan samalla sellaisia reittejä ajatella taidetta ja toisenlaista kritiikkiä taiteella, joka panee itsehaurastuttamisen vaatimusta itsessä liikkeelle; autistista liittoa työskennellä elämän eteen  ei-elämän ja kuoleman välisestä erosta käsin. Näin siinä määrin, ettei kritiikki nojaisi lohkomismismekanismeihin eikä elättäisi niitä, ja näin sen etsinnän puuttuva objekti ei olisi subjektin kääntöpuoli, tai varjonsa, vaan subjektin jatkuvuus elovoimassa, kosmoksessa ja Toisessa, joiden avulla on tullut jo muunnetuksi.
Mitä tulee tämänkaltaiseen jatkuvuuteen ja säiemäiseen jakamiseen, käsitteellinen kehys ei kykene yksinään käsittelemään terapeuttisen prosessin ainutlaatuisuutta ja erityisyyttä, niinkuin ei kykene taideteoksenkaan. Mitä tulee omaan taiteeseeni, jolla ajattelen yrittäessäni artikuloida muutamia ideoita, minulle näkyy kirkkaana se, että siinä samassa, missä aura palaa öljymaalaukseen, on kukin kohtaamistapahtuma ainutlaatuinen ja yleistämättömissä. Itsensä haurastuttaminen, mutta ilman avuttomuutta etsiä sellaista pyhää, joka ei ole alistumisen tai uskonnollisuuden etsintää – taide kutsuu osallistumaan erityislaatuisella tavalla – saavut tähän aikatilaan, kun vain pidät yllä välittämis-ihmettely-hämmästyneisyyttäsi, vaikka vastustavan kriittisyydenkin tilassa. Ainoastaan havainnointi, seisoskelu erillään ei riitä. Jos tunnet havainnoivasi ihmettely-välittämisessäsi, jatka havainnointiasi. Olet astumaisillasi itsehaurastumisen läheisyyteen. Kun vastarinta asettuu rajakkain itsehaurastumisen kanssa ja lumovoimaa niin taiteessa kuin elämässä pidetään samalla yllä, avautuu horisontti – taide-elämässä -horisontti.

AV: Talous on ottamassa yhä enemmän estetiikan muotoa. Semiokapitalismin affektiiviset ja kognitiiviset tuotantotavat ovat muuttaneet talouden objektien tuotannosta subjekteille suoraan subjektivoitumisen tuotannoksi. Siksi talouden ja estetiikan välisen suhteen ymmärtäminen on tärkeää. Olemme muuten juuri Bifon kanssa aloittamassa Future Art Basessa tutkimusprojektia estetiikan ja talouden välisen suhteen historiasta. Talous operoi suoraan sensitiivisyydessämme, muokaten erityisesti eettis-esteettistä käsityskykyämme, kykyämme ymmärtää merkityksiä, joita ei voi sanoa sanoin (sensibiliteetti). Sensibiliteettimme on tuotantotekijä semiokapitalistisessa arvonmuodostuksessa. Esteettisellä paradigmalla Guattari tarkoitti juuri tätä sensibiliteetin keskeistä asemaa semiokapitalismisssa, jossa tuotannolliset ja kommunikatiiviset suhteet menettävät materiaalisuutensa ja toimivat yhä enemmän sensibiliteetin tasolla. Estetiikka on se, jonka kautta organismi ja sen ympäristö tulevat viritetyiksi toisiinsa. Semioottinen inflaatio ja hermoärsykkeiden liikamäärä, jotka kyllästävät tietoisuutemme ja huomiomme aikaa semioottisen ylituotannon tilanteessa, häiritsevät ja operoivat tätä virittymistä. Estetiikka vaikuttaa olevan avainasemassa sekä mentaalisen ekologiamme diagnostiikan että organismin ja sen ympäristön välisen suhteen terapian kannalta.

BE: Ihmettely ja hämmästyneisyys ja samalla välittäminen sillä-siitä mikä ikinä kiihottaakaan syvästi kunnioittavan ihmetyksen kokemusta sinussa ja liikuttaa sinua taidetyön poieettisen prosessin aikana: kammottava, syvästi kunnioittava pelko, joka liittyy sekä taidetyöhön poieettisena ja myös esteettisenä, että taidekatseluun, joka on selkeämmin, mutta taiteen tarjoaman osallistumisen vuoksi ei ainoastaan, esteettistä; osallistumista siinä samassa affektoivassa ilmapiirissä, jossa teos synnytettiin. Freudilainen kammottava (Unheimliche) ahdistus on ensisijaisesti esteettistä, kun se osoittaa aistillisen kokemuksen ja taiteellisen tuotoksen kanssa kosketuksissa olemisesta syntyneitä vaikutuksia: runollinen teos, piirros, maalaus. Taidetyö, taiteellinen prosessi, ei ollut ensimmäisenä Freudin mielessä hänen artikuloidessaan kammottavaa. Tapani käyttää termiä ”esteettinen” ei merkitse kokemusta sen aistittavissa olevan passiivisesta vastaanottamisesta, katselemisesta ja kuuntelemisesta, joka saapuu ulkoa käsin. Matriisisen rajatilan ja raja-ajan passiivisuus on affektiivista virittäytymistä kiihottumisen tilassa. Esteettisen käsite sulkee minulle sisäänsä luomis-poieettisen tuottamisen niin kuin myös osaaottamisen vaikutukset taidetyötä vastaanotettaessa; niin prosessaaliset hetket kuin kohtaamiset teoksen kanssa, mestariteoksen, joka ajan kuluessa kutsuu, ehkä uskallan jopa sanoa, elovoimaa synnyttävään ja initioivaan sitoutumiseen. Puhumme elovoimasta. Elovoiman esiin houkuttamisesta. Luomisvireestä. Luomisvire kuljettaa meidät sfäärille ennen aistimista ja aistimisen tuolle puolen, ennen havaintoa ja havainnoimisen tuolle puolen, ennen aistillista ja aistillisen tuolle puolen, hengityksen kaltaiseen Erokseen. Erilaisten tuollapuolien sisäänhengittäminen, joissa nyt-hetki oleilee ja liittyy senjälkeisen hetken läheltä tai kaukaa venytettävään, odottamattomaan rajautumiseen. Tuntuma tulevaisuudesta on täällä siinä tavassa, jolla sitoutat itsesi ei-minään(minuihin). Toistaakseni, tämä on nyt-hetken tulevaisuutta, jossa pistät peliin oman itsehaurastumisesi ja avoimuutesi. Senjälkeisyyksiä-tuollapuolia, jotka eivät ole transendenssiä uskonnollisessa mielessä eivätkä saavuttamattomissa-olevia, vaan kutsu rauhantunnusteluun ihmisessä hänen etsiessään merkitystä oman itsensä tuollapuolisen toisen ja Kosmoksen luo pääsemisen kautta; [merkitystä] on löydettävissä reaalisen, sitoutuneen tässä-nyt hetken tulevaisuudesta ja menneiden kohtaamisten uudelleen mutta eroavuudessa kiihottamista virtuaalisista tulevaisuuksista tässä ja nyt. Kysymys pyhästä herää – halu sulkea sisäänsä, ihmetellä syvän kunnioittavasti, arvostaa ja ihmetellä-ihailla, mutta ilman jumalaa, tai paremminkin joko jumalan kanssa tai häntä ilman; tämä ihmissielun järjetön halu olla jättämättä huomiotta tosiasiaa omasta erillisyydestään ja samalla autistisesta sydämestään, olemassaolostaan yksilönä, joka autistisen sydämensä kiertyessä sisäänpäin ja painautuessa minää ja maailmaa vasten kykenee osoittamaan vieretysten-kytkeytymistä ulkopuolen sisäpuolisen sydämen kanssa, autistista vastarintaansa läpityöskennellen kunnes tuntematon kytkeytyminen alkaa työskennellä.

AV: Ajattelen yhä perhosta, sen heikkoutta ja haurautta, mutta myös ehtona toisen traumaan kytkeytymiselle, toiseen iloon kytkeytymiselle, en tiedä kuinka muotoilisin tämän…

BE: Lapsi on hylätty. Joku tuo mukanaan unelman. Joku kertoo fantasian. Tapasi saattavat laittaa sinut ottamaan tämän johtolangaksi hänen aiemmasta traumaattisesta todellisuudestaan. Mutta odota. Odota. Lapsi On Hylätty – mutta tämä lapsi ei ehkä olekaan se unelmoija, ei kyseinen fantasioiva yksilö itse. Jos olet avautunut matriisiseen horisonttiin, tiedät, että yksilö saattaa metramorfoida tiedostamattomasti jälkiä jonkun toisen samaan matriisiseen verkkoon kuuluvan traumasta. Saatat äkkiä ymmärtää, että hylätyksi tullut lapsi on toinen lapsi, ehkä jopa joku sinulle tuntematon, esimerkiksi toinen isä-Toisesi lapsi hänen aiemmasta avioliitostaan, tai äiti(Toise)si aiemmasta avioliitosta oleva lapsi, tuntematon velipuoli, joku toinen, joka on vanhempiensa hylkäämä ja jonkinlaiselle aavikolle lähettämä, kuin raamatullinen Hagarin lapsi. Ehkä jopa äiti on hylätty – hän ei ole sinun äitisi, mutta silti joku matriisisten verkkojesi kankaaseen kuuluva, ehkä isäsi ex-vaimo ja hän paljastaa sinulle kyvyn, joka toisella on hylätä toinen – sinun oman hylkäämisen kykysi myös. Nyt fantasmaattisten mekanismiesi käsittelemä hylätty persoona voi olla velipuolesi – tai hänen äitinsä – jälki Psyykessäsi, velipuolesi, jota et ole koskaan tavannut. Me kannamme niiden toisten trauman ja ilon jälkiä, jotka kuuluvat menneisiin tai tuleviin verkkoihimme. Kun käsität tämän mahdollisuuden, uusi ulottuvuus unitulkinnoille avautuu. Jos olet Abrahamin lapsi, olet toisinaan Saran poika, toisinaan Hagarin.
Iokaste ja hänen vaimonsa hylkäsivät aluksi poikansa Oidipuksen. Antigone kantaa äitinsä ja isoisänsä kautta veljensä/isänsä hylkäämisen jälkiä itsessään. Psykologisessa rakenteessa, jossa lapsi/vanhempi on jo hylätty (todennäköisesti jaamme kaikki jossain määrin tämän rakenteen), voi tähän verkkoon kuuluva yksilöllinen psyyke joko sulauttaa itsensä loputtomiin toistoihin tästä hylkäämisestä tai ottaa vastuuta siitä, mitä subjekti ei ole suoraan aiheuttanut tai mistä tämä ei ole suoraan kärsinyt, ja sekä symbolisesti että todellisella työllä lopettaa tämän toiston. Antigonea ei ole ilman Iokastea, olen kirjoittanut tästä muualla. Matriisiset verkkomme sulauttavat itseensä jälkiä myös tuntemattoman(tuntemattomien) ei-minän(minujen) hylkäämisistä. Me käsittelemme ja voimme muuntaa näitä jälkiä luovasti, tai voimme jäädä jumiin ja etsiä vanhemman, jota syyttää. Matriisisella Aikakaudellamme psykoanalyytikkojen passio suhteessa sen vanhempihahmoihin on tullut pakottavaksi. Matriisisella verkolla vuodatetut kyyneleet herättävät eloon kykymme vastata vastuuntuntoisesti, ja niiden täytyy herättää myös eettinen vastuumme traumojen jäljistä, joita emme ole itse kokeneet tai aiheuttaneet. Matriisisen verkon kyyneleet ovat vastarinnan hetkiä, ja jos kestämme haurastuttaa itseämme ja pitää yllä siitä huolimatta tietynlaista syvästi kunnioittavaa ihmetystä ja arvostusta erilaisia verkkomme kanssamme jakavia ei-minuja kohtaan – tunnettuja tai tuntemattomia, toisiin sukupolviin kuuluvia toisiamme kohtaan – tulevat ne merkityksellisiksi. Vastarinta nousee ennen kaikkea omassa itsessämme asuvaa lohkomisen, syyttämisen ja häpäisemisen taipumusta vastaan niitä kohtaan, joiden kanssa jaamme tiedostamattomat matriisiset verkkomme.

AV: Tuomme mukanamme myös kaiken tämän paskan. Sanoit, että yhdessätuotannon hetket voivat olla myös traumaattisia. Ja että sen hetket särkyvät, kun puolustusmekanismit alkavat herätä. Olemme yrittäneet ajatella sekoittuneita, sekaisin olevia, sekavia signaaleja, ristiriitaisia affekteja ja kontrolloimattomia merkkejä, raivoa ja kunnioitusta, kateutta ja myötätuntemista, luottamusta ja kyynisyyttä… emme ole koskaan puhtaita ja turmeltumattomia, vaan sekavia ja saastuneita ja epäpuhtaita. Eivätkö nämä väreilyt ja säikeet seuraa meitä myös haurastumisen ja yhdessäilmaantumisen prosesseihin, ehkä jopa vahvistuen niissä? Tarkoitan, että yhdessätuotanto ei ole mikään zeniläinen puutarha eikä myöskään tule koskaan sellaiseksi muuttumaan?

BE: Kammottavaa ahdistusta (joka voi tulla vainoharhaiseksi tai masentuneeksi) koetaan usein yhdessä kammottavan myötätunnon ja kammottavan, syvästi kunnioittavan ihmetyksen kanssa, ja jopa reaktiona näille affekteille, eikä tosiaan ole ainoastaan hankalaa tehdä eroa näiden affektien välille, kun ne eri tavoin annosteltuina sekottuvat toisiinsa, vaan myös silloin kun ahdistus seuraa niitä, on niiden erityislaatuisuutta hankala uuttaa esiin. Samalla niiden uuttaminen ahdistuksen säiliöstä, jollaiseksi moiset affektit kasautuvat, niiden välinen erottelu ja niiden vaikutusten salliminen niin emotionaalisella kuin estetiikan ja lopulta myös etiikan ymmärtämisen ja ajattelun tasolla on kuitenkin tärkeää. Ne kerääntyvät yhteen, koska myötätunnon myötä pitenevät myös sen varjot; varjot, jotka kiertyvät inhon ja säälin, halveksunnan ja sadististen tai masokisten piirteiden ja nöyryyttämisen mahdollisuuden välille. Se lanka siis, joka kytkee myötätunnon varjoihinsa, on myös kiertynyt. (Kun puhun varjoista, tarkoitan sitä poieettisesti; varjot ovat aivan yhtä todellisia.) Ne kerääntyvät yhteen, koska syvästi kunnioittavan ihmetyksen myötä pitenevät myös sen varjot; varjot, jotka kiertyvät pelon, häpeän ja kateuden, solvausten ja sadististen tai masokististen piirteiden välille. Ja niin kiertyy myös syvästi kunnioittavan ihmetyksen ja sen varjojen välillä värisevä lanka. Langat kiertyvät subjektin ympärille-sisäpuolelle, alistaen subjektia ensinnäkin niiden itsensä tähden, mutta myös sen syyllisyyden johdosta, joka näihin varjoihin liittyy. Siten ahdistuksen tuonpuoliset kammottavat affektit kanavoituvat kohti ahdistusta. Nämä varjot lankeavat – tai ne heijastetaan – läsnäoleviin objekteihin, katoaviin objekteihin ja apriorisiin puuttuviin objekteihin, siihen, mitä psyyke ikinä kaipaakaan ja minkä psyyke havaitsee muussa kuin mihin se viittaa. Tästä seuraa ahdistus. Äkkiä itsestä irti päästäminen voi muuttua luovuttamiseksi. Äkkiä se  voi muuttua paoksi tai taisteluksi. Uitaessa tällaisessa säiliössä on vaikeaa tehdä eroa haavoittuvuuden ja haurauden sekä haurauden ja itsehaurastuttamisen välille. On vaikea tehdä eroa vapaan itsestä irtipäästämisen ja heikkoudesta johtuvan luovuttamisen välille. Kun affektien varjot heijastetaan minän toiseen, tulee toisen haavoittuvuudesta läpinäkyvää: subjekti ei enää ymmärrä sitä; subjekti liikkuu maailmassa kuin se olisi hänen omansa. Olemme tällaisesta sokeudesta käsin, mutta persoonattomalla tasolla, samalla tavalla tietämättömiä Kosmoksen taajuuksista ja värähtelyistä – sokeudesta, joka tulkitaan kuolemanpeloksi ja kuoleman kieltämiseksi, jotka samaan aikaan ovat kaikkien tulevaisuuksien pelkoa ja kieltämistä. Jos yksilö ei huku kontaktiinsa näiden varjojen kanssa, eikä etsi niin sisä- kuin ulkopuoleltakaan ”syyllisiä” niiden ilmaantumiselle, tulee lumovoimalla sisäänsä sulkemiseen liittymisestä luovaa ja Kauneutta paljastavaa, ja syvästi kunnioittavalla ihmetyksellä sisäänsä sulkemiseen liittyminen paljastaa taas Ylevää. Ahdistuksen tuonpuoleinen kyky ympäröimiseen-sisäänsä sulkemiseen ja syvästi kunnioittavaan ihmetykseen sallii arvon antamisen toiselle ja kosmokselle sekä subjektin (”sisäpuolisen”, sisäpuoliseksi tehtyjen toisten) että maailman itsensä tasolla. Paluu kykyyn kunnioittaa käy käsi kädessä sen kanssa, että kunnioittaminen sijoitetaan toisen paikalle tai kosmoksen tilaan.
Palatakseni tällä tavoin kysymykseesi: vainoharhaisuus, syyllistäminen ja uhriksi asettuminen ovat seurauksia lohkomisista, jotka estävät yksilön kykyä kunnioittaa. Ne ovat myös terapeuttisen väärintunnistamisen seurauksia (terapeuttien eduksi); syvän kunnioituksen ja myötätuntemisen affektien väärintunnistamista ja näiden affektien muuttamista häpeän, syyllisyydentunteen ja syyllistämisen lähteiksi. Tämä avaa noidankehän, syyllisten jahdin. Vainoharhaisuus, syyllistäminen ja uhriksi asettaminen herää henkiin ryhmissä, joissa yhdessävälittäminen hajoaa eikä omaa Egoa kyetä vastustamaan. Silloin alkaa syyllistämisen prosessi, joka ainoastaan muistuttaa kriittisyyttä ja vastarintaa, muttei todellisuudessa ole kumpaakaan, vaan katkeruutta, pelkoa tai raivoa. Tämä ilmaisee yhteyden puutetta niihin primaariaffekteihin, jotka viestivät läpiliittyvyyttä ja kutsuvat välittämään ei-minästä. On pakottavaa näin ollen liikkua ahdistuksen affektin tuolle puolen, toisten affektien valtakuntaan, huomatakseen niiden eron ahdistuksesta ja huomatakseen niiden elovoimaa esiin houkuttavan voiman. Kammottavan ahdistuksen tuolla puolen on ihmetys-huolenpitoa kunnioitusta herättävästä, siellä on ympäröimistä-sisään sulkemista, välittämistä itseään haurastutettaessa, huolenpito-ihmettelemistä hämmästyneisyydessä – tällaisella elovoimalle avautumisella ja horisonttiin osoittamisella kytkeytyy alkuunpaneva Kauneuden idea ideaan itsen-tuonpuoleisuudesta – Ylevästä. Rakkauden idea, muttei romanttinen, herää täällä myös: vastarintaan sekoittuneen rakkauden. Ihmettely ja huolenpito: ei passivis-alistuvainen tai uskonnollinen vastarepliikki. Itsehaurastumisessa yhdessävälittäminen: ei passiivinen tunne myötätunnosta yhtäältä ja kommunikaatiosta toisaalta.

AV: Eli haurastuminen ja vastarinta.

BE: Täsmälleen. Meidän tulee tosin ottaa matkaamme muutama intellektuaalinen varokeino tässä  ymmärtääksemme sen, mitä minä en tarkoita. Mielellämme on nimittäin taipumus sulauttaa ideoita käsitteisiin, joita on jo samoilla sanoilla muotoiltu kulttuurissamme; meidän on pidettävä musikaalista tarkkaavuutta kussakin kohtaamistapahtumassa yllä.
Primaariaffektiivinen myötätunto ja primaariaffektiivinen syvästi kunnioittava ihmettely kuten ahdistuskin heräävät Toisen ja Kosmoksen kanssa olemisen-yhdessäolemiseni ja tulemisen-kanssatulemiseni aikana siten, että affektit tulevat aistituksi ulkopuolena, joka ylittää omat rajani. Näiden affektien herätessä eloon en ole edes yksin ollessani yksin; olen arkaaisen ei-minäni(minujeni) kanssa, olen syvimmän sisäisen ytimeni vetämä ulkopuolisten ja tulevien ei-minujeni luo. Lumovoiman kyllästämä primaarinen affektiivinen myötätunto on siemen kyvylle kokea Kauneutta. Lumovoimalla kyllästetty primaarinen, affektiivinen, syvästi kunnioittava ihmetys on siemen kyvylle kokea Ylevää. Mutta Kauneus, joka liikkuu kohti Ylevää, ja Ylevä, joka liikkuu kohti Kauneutta, sekoittuivat täällä tietämiseen ilman hylkäämistä tai yhteensulauttamista kummallakaan esteettisellä poolilla, hetkenä, jona ajattelumme ja puolustautumisemme ovat hetkeksi pysäytetyt. Affektoitunut lumovoima sitoo poikkiaistimista aistintaan. Affektoitunut pidättäytyminen tuo edeltävän ja jälkeisen tuonpuoleiseen tässä-nyt-hetkessä. Syvästi kunnioittavan ihmetyksen ja myötätunnon esittely poieettis-taiteelliselle esteettiselle kentälle kutsuu esiin sellaisia kriittisyyden tapoja, jotka nojautuvat oleskelemiseen ja resonointiin sen minkä hyvänsä kanssa, joka tämän pysäytetyn keston aikana on saapuva. Kriittisyydeltä, joka nojaa ainoastaan käsitteellisiin työkaluihin, puuttuu tämä ulottuvuus, tai paremminkin: tämä ulottuvuus, niin antelias kuin se onkin, välttelee sitä. Affektiivisessa ja affektoivassa huolenpito-välittämis-ihmettelemisessä on ajattelu-tuntemista. Aktiivista tietämistä, merkitsevää tietämistä, tietoa vetovoimasta, joka ei perustu tarpeisiin. Ahdistuksen ja järkeilyn tuonpuoleista ei-vainoharhaista tietämistä, joka antaa sinulle säiesiivet, joilla voit lentää.
Transsubjektiivisuus paljastuu subjektille aina shokkina niin elämässä kuin taiteessa – tai se kielletään, siltä kieltäydytään tai se tukahdutetaan. Psyykeä häiritsevän animan kiihottuminen havaitaan aistien tuolla puolen, tiedostamattomassa, joka venyttyy muutaman minän ja ei-minän(minujen) välille ilman, että siitä tulee kollektiivinen tai globaali Tiedostamaton. Primaarimyötätunto saapuu shokkina Psyykelle. Kammottava myötätunto kantaa ja synnyttää ilon kokemusta arvoituksellisen ja traumaattisen Toisen ja Kosmoksen tulemista-kanssatulemista niiden haavoittuvuudessa läpäistessään. Primaari syvästi kunnioittava ihmetys tulee shokkina Psyykelle. Kammottava, syvästi kunnioittava ihmetys kantaa ja synnyttää ilon kokemusta arvoituksellisen ja traumaattisen Kosmoksen tulemista-kanssatulemista niiden ylivoimaisessa loistossa läpäistessään. Minusta ne ovat positiivisia shokkeja.
Palatakseni vielä kysymykseen: Mitä taide on? Taide tarjoaa tämänkaltaisia shokkeja lahjana kulttuurin ja yhteiskunnan kentälle, sivilisaatiolle – mutta kulttuuri ei kuitenkaan ole tätä anteliaisuutta, eikä yhteiskunta ole tätä anteliaisuutta. Sivilisaation ei tulisi myöskään tehdä taidetta tyhjäksi pyrkimällä tarjoamaan sitä. Taiteen anteliaisuus avaa kulttuurisille ja yhteiskunnallisille kentille sellaisen pääsyn, joka kasvattaa suhteiden vaihtokauppaa. Taiteen transjektiivisuus ja potentiaalinen transformatiivisuus (jota kulttuuri ja yhteiskunta eivät voi kontrolloida) ovat kuitenkin näkymättömiä sivilisaatiolle, jonka vainoharhaiset asenteet ovat tulleet yleisiksi ja läpinäkyviksi – sivilisaatiolle, joka muuttaa kaiken nieltävissä olevaksi objektiksi ja meidät itsemme narsistisiksi kuviksi, joilla käydä kauppaa. On kyse siitä, miten altistua säiesiiville meissä ja toisissa, miten altistua kuvan tuonpuoleisuudelle, jopa kuvan sisällä. 

Suom. huom. Professori Luca Guzzettin kuuluisa ”hyppy” tapahtui syyskuussa 2005 osana Trans-Siperian junassa Moskovasta Novosibirskin kautta Pekingiin matkanneen seurueen organisatorista kokeilua. Pekingissä Guzzetti hyppäsi yhtäkkiä tunnetun Factory 798:n galleriatilan takahuoneessa korealaisen taiteilijan taideteokseen, isoon chiekkalaatikkoon”, joka oli täytetty tupakantumpeilla (Won Suk Han, Rubbishmuseum 2005). Tämän jälkeen hyppy toistettiin kahdesti, ja näistä jälkimmäinen myös tallennettiin. Tapahtumaa seurasi konflikti ja ryhmän yhteistyön potentiaalin äkillinen muuttuminen väkivaltaiseksi vihamielisyydeksi toisia kohtaan. Jo aiemmin matkalla erästä seurueen jäsenistä oli yritetty karkottaa ryhmästä estämällä häneltä pääsy junaan Moskovassa, ja myöhemmin hänet jätettiin Novosibirskiin ilman passia. Hyppy-teoksesta ja Capturing the moving mind -konfrenssista ks. esim. Brian Holmes, Escape the overcode: Activist art in the control society (Van Abbemuseum, WHW, 2009); Akseli Virtanen & Jussi Vähämäki (2006), ”Kuinka liikkuva mieli vallataan”, ARS06 Kiasma, ARS Art Projects; Ettinger, Guzzetti, Virtanen (toim.), Jump. Aivojen yhteistyön muistivihkot, Helsinki 2011 (ilmestyy); A. Virtanen (toim.), Permanent transcience. The structure of change, Special issue, Framework. The Finnish Art Review, 4/2005, 1–136.; A. Virtanen & S. Böhm (toim.), Web of capturing the moving mind, Ephemera. Theory & Politics in Organization, 5/x 2005; Brett Neilson & Ned Rossiter (toim.), Experience, movement and creation of new political forms. Ephemera. Theory & Politics in Organization, 4/2006

Suom. huom. Ecologies of Resistance  -työpajasarja Bracha L. Ettingerin ja Brian Massumin kanssa 20.–22.8.2009 Helsinki ja Turku,  HYPERLINK “http://www.mollecular.org” www.mollecular.org. Bracha L. Ettingerin Fragilization and Resistance -näyttely, Kaiku-galleria, Kuvataideakatemia 21.–30.8.2009  (kuraattorit Tero Nauha ja Akseli Virtanen). Bracha L. Ettinger (2009) Yhdessätuotanto. Toim. Akseli Virtanen. Suom. Leena Aholainen, Heidi Fast, Elina Latva, Katve-Kaisa Kontturi, Tero Nauha, Marja Sakari. Polemos-sarja, Tutkijaliitto. Ks. myös A. Virtanen (toim.) (2009), Johdanto Bracha L. Ettingerin yhdessätuotantoon. Aivojen yhteistyön muistivihkot, Helsinki; T. Nauha & A. Virtanen (toim.) (2009), Bracha L. Ettinger: Fragilization and Resistance. Exhibition catalogue, The Finnish Academy of Fine Art & Aivojen yhteistyön muistivihkot, Helsinki; Judith Butler (2009) Brachan työstä – On Bracha’s work 2009. Limited edition. Aivojen yhteistyön muistivihkot, Helsinki.

Bracha L. Ettinger, ”Antigone with(out) Jocaste.” Toim. S. E. Wilmer & Audrone Zukauskaite, Interrogating Antigone. Oxford: Oxford University Press, 2010, 212–228.