Mollecular organization studies the functioning of semio-capitalism and develops soft technologies of cooperation, tools for building the impossible communities of abstract work and its performers. Molle is a laboratory of schizoanalysis. We operate in the soft stomach, “il ventre molle“, of arbitrary power. Or more precisely: we are the soft belly of arbitrary power. Mollecular organization is a group of losers, sad figures, dark souls, cynical opportunists and depressed princesses. We are not tough or macho, we are soft and wet, impotent and feeble. We don’t march or demonstrate. We have difficulties in getting up from the bed.  We are molle people, the future of cooperation.

Kytkeytymisiä ja eriytymisiä matriisisissa rajatiloissa

Juhani Ihanus 

Ettinger, Bracha L. (2009). Yhdessätuotanto. Suom. Leena Aholainen, Heidi Fast, Katve-Kaisa Kontturi, Elina Latva, Tero Nauha ja Marja Sakari. Helsinki: Tutkijaliitto.

Kadottavatko analyytikot itsensä teoreettisen ja käytännöllisen diskurssin väliseen railoon, niin kuin Félix Guattari on väittänyt? Psykoanalyysissa railo erotti pitkään miespsykoanalyytikot teoreettisen diskurssin haltijoiksi ja jätti naispsykoanalyytikot pääosin käytännöllisen hoivadiskurssin puolelle. Vain niukasti oli kuultavissa naisten teoriaääntä. Diotima ja Eurydike olivat kuiskaajia miehisellä teorianäyttämöllä. He kuiskasivat mestarimiesten käsikirjoitusten mukaisia vuorosanoja ja enintään itsekseen tai keskenään lausuivat näyttämön sivussa joitakin poikkipuolisia sanoja. Näytelmää ei tahdottu tunnistaa monologiseksi, sukupuolittavaksi. Feministisen ajattelun psykoanalyysikritiikki toi mukanaan uusia dialogisuuteen ja polylogisuuteen kurottuvia kieliä.

Bracha L. Ettinger on perehtynyt laajalti sekä freudilaiseen että lacanilaiseen perintöön ja ranskalaiseen filosofiaan, muun muassa Deleuzeen ja Guattariin sekä Lévinasiin. Hän katsoo Freudin, Lacanin ja Lévinasin ”liian myöhään” havahtuneen siihen, että naisen toiseus jäi mustaksi aukoksi heidän käsityksissään subjektista. Lacanin tai Lévinasin muotoilu ”nainen on Toinen” saa Ettingerin ”metramorfoosissa” muodon ”nainen on toisenlaisia suhteita” (s. 146), eivätkä maskuliininen ja feminiininen perspektiivi asetu symmetrisesti tosilleen vastakkaisiksi. Ettinger väittää myös, että ”suurin osa psykoanalyyttista teoriaa ja käytäntöä rohkaisee” rakentamaan reaalisen äidin ”imaginaariseksi ja symboliseksi hirviöksi”, ”valmiiksi vihan kohteeksi” (s. 47–48). Toisaalta äitiyttä voidaan ylen määrin idealisoida. Ettinger yhdistää objektisuhde- ja intersubjektiivisuuskäsityksiä uudenlaiseen relationaaliseen, matriisiseen ajatteluun.

Puolanjuutalaisten, Łódźin getosta paenneiden ja partisaaneina taistelleiden vanhempien lapsena Tel Avivissa syntynyt Ettinger on kouluttautunut psykoterapeutiksi Lontoossa 1970-luvun jälkipuolella. Lacanilaiseksi psykoanalyytikoksi hän valmistui Pariisissa 1987. Hänen väitöskirjansa vuodelta 1996 käsitteli taiteen estetiikkaa. Hän on julkaissut runsaasti artikkeleita sekä teokset The matrixial gaze (1995) ja The matrixial borderspace (2006). Kuvataiteilijana hänen näyttelytoimintansa on alkanut 1980-luvulla. Suomessa hän on pitänyt kaksi yksityisnäyttelyä (1996 ja 2009) ja ollut mukana ARS06 näyttelyssä.

Yhdessätuotanto-teos on koottu Ettingerin artikkeleista ja keskusteluista vähän yli kymmenen vuoden ajalta. Kyseessä ei siten ole aiemmin ilmestyneen teoksen suomennos, vaan kirjan arkkitehtinä on toiminut Akseli Virtanen yhdessä Bracha Ettingerin kanssa. Lukija saa perusteellisen johdannon Ettingerin monitahoiseen teoriaan matriisisesta transsubjektiivisuudesta ja siihen laajaan käsitteistöön, jota hän on pitkäjänteisesti kehittänyt 1980-luvulta lähtien. Ettinger tutkii psykoanalyysin, feministisen teorian, estetiikan, taiteen ja etiikan rajakytköksiä ja ristiinkirjautumisia, sijoittamalla niitä toisiinsa nähden vaihtuviin ja avautuviin kohtaamistilanteisiin.
Ensi kertaa Ettingerin teksteihin tutustuvalle lukijalle saattaa syntyä alkuvaikutelma käsiteakrobatiasta ja uudissanatehtailusta. Kuitenkin Ettingerin teksteihin lähemmin tutustuessa hahmottuu varsin yhtenäinen poeettis-teoreettinen kokonaisuus, jossa argumentaatio on perusteltua ja käsitteet lomittuvat harkitusti toisiinsa. Vaikka uusiin käsitteisiin ja oudosti uudistavaan ajatteluun tutustuminen voi herättää vastustusta ja mukavasti tutun kaipaamista, lukijan epämukavuuden tuntu vieraiden äänten keskellä voi myös havahduttaa subjektiviteetin laajentumiseen useiden rajakytkösten myötä matriisisessa kerrostumassa, jossa tuntemattoman toisen kohtaaminen on aistimellista, resonoivaa, liikuttavaa ja vaihteluille altista, noudattamatta objektien menetyksen, korvaamisen ja halun fallosentrisiä parametrejä. ”Metramorfoosi” mahdollistaa uusia marginaaleja ja kynnyksiä, joiden muuntelu sallii aistimusten, tunteiden ja fantasioiden (muisti)jälkien ja niitä koskevan tiedon uudelleen jakamisen minän ja ei-minän kohtaamistapahtumissa.

Naisellis-matriisinen ei vaaranna analyyttista tietoa, mutta se kirjoittaa psykoanalyysin poikki aiheita, joita koskeva puhe ei aiemmin tullut hevin kuulluksi. Hedelmällisyys, syntymää edeltävä aika, raskaus, synnyttäminen, ei-fallinen naiseus, eroottisuus, nautinto, haavoittuvuuden ja haurauden voima merkitsevät sarastusta fallisen järjestyksen ja oidipaalisen sankari-ego-nero-mytologian tuolla puolen. Ettingerin teoriointi ei kuitenkaan toista feminististä vakiokaavaa, jonka mukaan fallista järjestystä vastaan kapinoidaan, sitä kritisoidaan ja dekonstruoidaan, silti fallisen lain ja kastraatiologiikan piirissä.

Ettingerin teoria koskee subjektiviteettia erojen kohtaamisena, sekä naisessa että miehessä mahdollistuvaa yhteisyyttä-eroavuudessa. Ettingerin viittaukset kohtuun, raskauteen ja prenataalisuuteen eivät arvota naisen elintä miehen elimen edelle tai sijoita raskautta naisen olemusytimeksi. Transsubjektiivisessa useuteen linkittymisessä yksittäinen ja yksilöllinen subjekti ei koskaan tule itsekseen eikä toiseksi objektiksi. ”Nainen” ei ole ”radikaali toinen, vaan hän on toisen ääri, rajatoinen, transgressio, enemmän kuin yksi ja vähemmän kuin kokonaisuus (pas-toute)” (s. 196).

Diotima ja Eurydike löytävät Eros-ääntään, joka ei ole kaiku eikä kuulumaton kuiskaus vaan kuuluttaa kutsua transsubjektiiviseen avoimuuteen. Yhdessätuleminen rakentuu liitoista, joissa on mahdollista tulla raskaaksi, synnyttää ja syntyä yhdessä, osallistua eroottiseen nousuun ja kohtaamisen läheisyyteen, samalla eron tiedostaen.
Psykoanalyysin eettinen vastaus ja vastuu liittyvät hetkiin, joissa toinen ei vastaa yhdessätulemisen kutsuun. Psykoanalyytikon tehtävänkuvaan kuuluu yhdessätulemisen sarastukseen vihkimistä, myötätuntevaa vieraanvaraisuutta, myötä(s)aattelevaa tulkintaa ja haavoittuvaa yhteisyyttä vailla ”fallisia viiltoja”. Psykoanalyytikko välittäjänä ja lähettäjänä lähestyy erilaisuutta, eroja läheisyydessä, eriytymistä yhteenliittymisessä, yhdessätodistavassa rinnakkaisuudessa. Analyyttis-matriisisen subjektivoitumisen etiikka on yhdessäymmärtävässä metramorfisessa transferenssissa toteutuvaa ”hylkäämättömyyden etiikkaa”, jonka myötä kuulot ja katseet virittyvät ennalta arvaamattomiin mahdollisuuksiin.

Peruskysymykset ”mitä terapia on”, ”mitä taide on”, ”mitä analyytikko haluaa” saavat rinnalleen pohdintoja siitä, voiko psykoterapia alkaa taidetyön, taiteensa työstämisen, toisin sanoin, ilman häpeää ja inhoa. Kaiken takana on äidillinen matriisi, ”äitiToinen”. Siksi on myös kysyttävä hellittämättä, mitä Eurydike sanoisi. Taiteentutkija ja taidehistorioitsija Griselda Pollock, joka on kirjoittanut laajalti Ettingerin kuvista ja ajattelusta, pitääkin tätä Ettingerin keskeisenä kysymyksenä, jota hän lähestyy sekä teksteissään että kuvissaan (esimerkiksi ”Eurydike”-sarjassa, jossa ”surun väreillä” on myös lohduttavaa toivoa). Orfeus on laulanut kaipuullaan Eurydiken puhumattomaksi, haihduttanut ja kuolettanut palvovalla katseellaan elävän ja sykkivän lumovoiman. Silti Eurydiken muodonmuutokset eivät ota loppuakseen. Ettinger on myös taitavasti reflektoiva fiktion lukija, kuten käy ilmi hänen lukiessaan rinnakkain Freudin Dora-tapausselostusta ja Marguerite Durasin romaania Lol V. Steinin elämä.
Ettinger on itse kertonut matriisisen transsubjektiviteetin ilmenneen hänelle ensin maalaamisessa ja kirjautuneen maalaamiseen liittyviin muistiinpanoihin. Taide, taidetyöskentely, voi laajentaa psykoanalyyttista herkkyyttä ja tulkinta-avaruutta. Ettinger ei pyri häivyttämään taiteen, psykoanalyyttisen teorian ja terapian välisiä rajoja vaan kytkemään niitä toisiinsa vaihtuvin suhtein. Kohtaamistapahtumassa voidaan taiteen kauneuden kautta koskettaa ”Asiaa, tyhjiötä, tyhjyyttä, traumaattista ja kipeää kuilua.  –

– Taiteen työstäminen viisaudessa merkitsee kenties empatian ylittävää myötätuntoa, josta tulee kauneutta, rakkaustarina kosmoksen kanssa” (s. 68).
Tällaiseen rakastamissuhteeseen kietoutuu sisäistä iloa ja traagisuutta, jotka liikuttavat niin taiteilijaa kuin psykoanalyytikkoa inhimillisen tajunnan ja kosmoksen värähtelevään rajakytkeytymiseen. ”Taiteilija, aivan kuin analyytikko, janoaa toisen ja maailman kipua ja ihmetystä omien rajojensa piiriin” (s. 69). Esteettinen ja eettinen taipuvat toisiinsa: ”Taiteessa esteettinen läpityöstäminen taipuu kohti eettistä; psykoanalyysissa eettinen läpityöstäminen taipuu kohti esteettistä, kun mentaaliselle ja affektiiviselle virittäytymiselle annetaan ja otetaan aikaa, jota siihen välttämättä tarvitaan” (s. 80). Taide- ja terapiatyössä ollaan sekä traumatisoivien että parantavien potentiaalien, jähmettävän ”pahan silmän” (fascinum) ja muodonmuutoksiin houkuttavan ”lumovoiman” (fascinance) äärellä.

Psykoanalyysin elinvoimaisuus ei synny vallasta vaan muuttumattomuuden, oidipaalisen isänvaltaisen tai postpatriarkaalisen veljestövaltaisen järjestyksen toisin suhteuttamisesta, sysäämisestä syntymilleen avoimeksi. Psykoanalyysin on vastustettava ensisijaisesti hermeettistä itseään, omaa tiedonkylläisyyttään ja -kyllästyneisyyttään. Psykoanalyysin matriisinen muutos on ettingeriläisittäin transsubjektiivista, yhdessätodistamiseen, poeettiseen, proeettiseen (ei prosteettiseen) haurastumiseen ja vastarintaan yhdessäsukeltamista. Emme saa hukata kytkeytymisten hetkiä. Kunnioittavalla ihmetyksellä sekä epämukavuuden ja sijoiltaanolon myötätuntevalla sietämisellä on muuttavaa voimaa vastustaa muutosvastarintaa, itse kussakin.

Yhdessäuudelleensyntymässä voidaan tunnistaa itse toisessa, joka vastaa kutsuun. Kuten Ettingerin kuvataiteellisissa töissä myös hänen teksteissään tullaan yhä uudelleen kynnyksille, muistin ja historiallisten traumojen kanssatodistajiksi, mutta myös mahdollisuuksien kanssatuntijoiksi. Kärsimyksen ja surun värien, kauhusta ja kuolemasta kumpuavien kuvien keskellä on vieraanvaraisuutta, ei fetisististä muistomerkkien rakentamista, ei kahdesti murhaavaa orfista voyeurismia eikä edes analyyttista läpityöskentelyä, vaan matriisista katsetta, joka ei tapa eikä jaa useutta subjektiksi ja objektiksi, läsnäoloksi ja poissaoloksi vaan avaa yhdessäesiinsukeltavia virtuaalisia tiloja. Katastrofi on silloin – J. R. R. Tolkienin sanan mukaisesti – ”eukatastrofi”, ilonjäristys.

Teoksen suomennos on toteutettu huolellisena ryhmätyönä, joka ansaitsee kiitoksen. Uuden käsitteistön luominen ja yhdessäyhtenäistäminen on merkinnyt transkulttuurisen ja -kielellisen monisäikeisen kudelman punomista.